Monta päivää on jo kulunut ja pöly laskeutunut, joten mattimyöhäisetkin voivat tarttua aiheeseen ”Nova Trotters ja Suomen parhaat verkkosivut -kilpailu”. Huomasin viime viikolla leimahtaneen nettijulkisuuden vaikutukset omissa tunteissani ja ajattelin pohtia, mitä se kertoo ja mistä.
Tapahtumien lyhyt tausta Helsingin Sanomien kertomana:
Verkkosivukilpailu haluaa vaientaa ”herjaavan” kirjoittelun
Suomen parhaista verkkosivuista kilpailuja järjestävä yritys haluaa vaientaa itseään koskevaa blogikirjoittelua. Nova Trotters -niminen yritys on tehnyt poliisille rikosilmoituksen 18 blogikirjoittajasta, yrityksen toimitusjohtaja Soile Haanpää kertoo.
Yksi ”herjaajista” on Harto Pönkä, joka totesi:
Mitään perusteita blogikirjoitukseni poistamiselle ei ole.
Verkkoväki näytti tietysti voimansa ja teki Nova Trottersista nopeasti naurunalaisen. Herjaajiksi halusivat nekin, jotka eivät olleet ennen aiheesta kirjoittaneet. Minäkin.
Sitten Janne Saarikko muistutti, että koston sijaan tilanteesta pitäisi ottaa oppia. Minun täytyy myöntää, että halusin vain kostaa. Asiassa, joka ei minulle mitenkään kuulu eikä oikeastaan edes loukkaa, halusin näyttää tyhmäksi tuomitsemalleni osapuolelle, miten väärässä he ovat. Halusin lukea ja jakaa jokaisen nolon ruutukaappauksen ja vähättelevän uutisen, mitä löydettävissä on.
Sama on tapahtunut toisenlaisissa sfääreissä viime päivinä. Valtioiden harjoittama väkivalta kansalaisiaan kohtaan koskettaa jollain moraalisella tasolla jokaista, mutta silti Libya on aika kaukana arkielämästäni. Vaan eikö mitä, verta janoaa tasainen suomalainenkin, kun Twitterissä sitä aletaan vaatia.
Omatunto esti sormea edelleenlähettämästä viestejä, joissa Gaddafin kuolemaa vaadittiin. (Ei löytynyt viestejä virroista enää linkitettäviksi, mutta ovat ne siellä.) Silti tavallisena uutisten seuraajana odotan ulkopuolista väliintuloa ja nopeaa verilöylyä.
Muistan hämärästi Ceausescun. Se ei ole negatiivinen muisto, vaan uutisista ja niitä selittäneistä aikuisista jäi mieleen koston suloisuus. Niin kuin Romaniakaan olisi ketään silloin oikeasti kiinnostanut. Kostaminen vain.
Kuinka paljon sitä tulee mietittyä ennen kuin lähtee lynkkaysjoukkoihin mukaan? Nettihaukkuminen on eri asia kuin diktaattorin tappamisvaatimukset, mutta meneekö raja tosiaan vasta hengen riistämisessä?
Kysymykset suuntaan itselleni mutta saa niihin muutkin vastata.
Tärkeä puheenvuoro! Mietin tätä itsekin, vaikka yhtenä uhkausmailin saajana olinkin varmaan siellä ”lynkkausjoukon” kärkipäässä. Mieleeni tuli vastaava taannoinen case ulkomailta:
http://techcrunch.com/2010/11/16/congrats-self-righteous-internet-mob-you-killed-a-magazine/
Kyseessä oli siis tapaus, jossa pieni muutaman hengen firma, joka toimitti ruokaan keskittyvää lehteä, kopioi yksittäisen bloggaajan artikkelin mainitsematta lähdettä tai maksamatta korvausta. Bloggaaja huomasi tämän, suuttui ja kysyi selitystä, jolloin vastaukseksi tuli: ”Sori, näin internet toimii. Sitä paitsi korjasimme monta typoasi, saisit olla iloinen.”
Tästä syntyi tietysti äläkkä, uutinen levisi sosiaalisessa mediassa ja lynkkausjoukko oli valmis. Eikä joukko kaihtanut keinoja: jotkut jopa ottivat suoraan yhteyttä lehden mainostajiin ja vaativat näitä lopettamaan mainostamisen tapaukseen vedoten. Moni mainostaja tekikin näin, mikä ilmeisesti johti siihen, että lehti meni konkurssiin. Tylyjä vastauksia antanut lehden edustaja pahoitteli tapahtunutta myöhemmin ja yritti korjata asian, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.
Voi miettiä, saiko tylysti ja epärehellisesti toiminut lehti sen mitä ansaitsi, vai oliko kohtalo sittenkin hieman liian kova ja olisiko lempeämpikin oppitunti riittänyt. Lisää pohdintaa aiheesta tuossa linkittämässäni postauksessa ja sen kommenteissa.