Kansanedustajaehdokkaista erottuu vaalimainonnan sisällön perusteella kaksi pääluokkaa: 1) ne, joilla on selkeät vaikuttamistavoitteet, ja 2) ne, jotka ovat luonteeltaan ja arvoiltaan sopivia kansanedustajiksi. Yksinkertaistan tyypit tavoite- ja aatepoliitikoiksi.

Pohdinta lähti käyntiin ihmettelystä, miksi kaikki eivät ole tavoitepoliitikkoja. Eikö äänestäjän kannalta ole selkeintä, että ehdokas esittelee politiikan tuntemuksensa luettelemalla ne lakialoitteet, jotka ehdottomasti haluaa tehdä? ”Tähän sosiaalietuuteen haluan korotuksen ja tämän haluan poistaa.”

Aatepoliitikot taas halkovat suutaan suurilla sanoilla ja haluavat oikeudenmukaisuutta, työtä, perheiden parasta, tasa-arvoa, hyvinvointia ja kuka mitäkin. Lisäksi he ovat periksiantamattomia, ahkeria, luotettavia ja sydämeltään lähes sairaalloisen suuria. Heiltä ei tipahda mitään niin konkreettista kuin vaikkapa kestävyysvajelaskelmaa tai leikkauslistaa kannattajien kannatettavaksi.

Keksimällä keksin kaksi syytä äänestää aatepoliitikkoa:

1. Politiikka ei ole yksinkertaista. Kampanjakärjiksi valittujen lakiuudistusten lisäksi kansanedustaja joutuu ottamaan kantaa kaikkeen muuhunkin. Yksittäiset tavoitteet menevät helposti kiville ensimmäisen kompromissin ja lehmänkaupan myötä.

2. Aatepoliitikot tekevät vallankumouksia. Kun pitää menoa tarpeeksi vääränä, on sen korjaaminen pala palalta mahdotonta. Systeemin muuttaminen vaatii aatetta enemmän kuin yksityiskohtaista näkemystä lopputuloksesta.

Tavoitepoliitikkoa kannattaa äänestää, jos on tyytyväinen meininkiin ja haluaa tarkasti määriteltyjä pikkumuutoksia. Aatepoliitikkoa kannattaa äänestää, jos tuntee hyvän sellaisen. Mainoksiin ei ainakaan kannata luottaa.