Hesarin Ville Elorannan ansiokas kirjoitus kielenhuollosta osui ja upotti allekirjoittaneen. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että olen jo jonkin aikaa ollut korjaamassa käsitystäni suomen kielen muuttumisesta ja monimuotoisuuden suvaitsemisesta yleis- ja kirjakielessä.

En ole soittanut koskaan lehden toimitukseen haukut mielessäni, mutta blogissa olen kirjoitellut ”vääristä” sanamuodoista. Olen siis niitä, joiden äänensävy on näissä tilanteissa ivallinen, kuten Eloranta palautteita erittelee.

Toimittaja on myös löytänyt kohdan, jota kutittamalla saa varmasti karvani pystyyn:

Moninaisuuden suvaitseminen on siis kieliasioissa joillekuille liikaa. Erityistarkkailussa ovat tietysti tapaukset, joissa normikin on vain yhden muodon kannalla. Kruununjalokivi on alkaa tehdä -rakenne.

Nämäkin kohdat kuvaavat juuri minua:

Vaikka yhdyssanasäännöistä ei tietäisi tuon taivaallista, aina voi arvostella esimerkiksi ketä-muodon käyttöä kuka-muodon tilalla.

[Pirjo] Hiidenmaan mukaan esimerkiksi sinänsä-muodon suosittaminen (ei ”sinällään”) palvelee vain sosiaalisia erottautumishaluja: huonona pidetystä muodosta valittamalla saa mahdollisuuden osoittaa oppineisuutensa.

Olen pikkuhiljaa alkanut käsittää, että kirjoitetussa ja puhutussa kielessä on suvaittava samaa vaihtelua kuin kaikessa itseilmaisussa suvaitaan. Pukeudumme kaikki eri tavoin ja viestimme vaatevalinnoillamme jotain. Vaihtelu tekee näistä viesteistä virkistäviä vaikka erehtymisen vaara on aina olemassa. Samat virkistykset ja vaarat saisi sallia kielessäkin.

Vaikka pidän itseäni kirjoittamisen ammattilaisena, en oikeasti tiedä kieliopista juuri mitään. En muista genetiiviä lukuunottamatta yhtään sijamuotoa ja kirjoitan yhteen sanoja, jotka kuuluisivat erilleen. Pilkuista olen luonut oman säännöstöni. Luotan kielikorvaan, joka kuulee, mitä haluaa.

Tekee hyvää ymmärtää, että oma käsitys oikeakielisyydestä on loppujen lopuksi vähintään yhtä harhainen kuin kenellä tahansa nettifoorumien trollaajalla.