Suomalainen media ja muut keskustelijat ovat huomanneet viime aikoina, että poliittiset toimijat yrittävät usein saada näkyvyyttä. Onnistuneesti näkyvyyttä ovat hankkineet esimerkiksi Greenpeace Barentsinmerellä ja työnantajani Vasemmistonuoret thaimaalaisten marjanpoimijoiden palkkakiistassa. Monia nämä onnistumiset ovat siinä määrin harmittaneet, että näkyvyyden hankkimisesta on tehty moraalitonta toimintaa.

Koska hankin näkyvyyttä työkseni, olen pohtinut kritiikkiä paljonkin. Perusargumentteja on kaksi:

1. On väärin hankkia näkyvyyttä ajamilleen asioille, koska todellisuudessa on hankkimassa hyötyä itselleen narsisminsa, urakehityksensä tai rahoituksensa vuoksi.
2. On väärin hankkia näkyvyyttä yhdelle asialle, koska moni muukin sitä kaipaisi.

Ensimmäinen argumentti on sinänsä ymmärrettävä mutta myös itseään toteuttava. Politiikassa on kyse nimenomaan näkyvyydestä ja sen eri tavoin tuottamasta vaikutusvallasta. Poliitikot ja järjestöt auttavat nostamaan epäkohtia esille, koska heillä on itsellään näkyvyyttä eli uutisarvoa eli kiinnostavuutta. Jokainen poliittinen toimija kuitenkin tietää, että oma maine voi muodostua ajettavan asian painolastiksi ja toisin päin.

Syytökset pisteiden kalastelusta ja vaalikikkailusta alkavat tavallaan toteuttaa itseään saman tien, kun niitä aletaan esittää. Jos vastustajat saavat syyttelyyn tarpeeksi mediaa ja yleisöä mukaansa, tästä kritiikistä itsestään – onpa se oikeutettua tai ei – voi tulla rasite itse toiminnalle ja sen saavutuksille.

Toinen argumentti on epälooginen, mutta korostuu esimerkiksi juuri ulkomaisten siirtotyöläisten oikeuksien puolustamisessa. Kommenttien perusteella lähes mikä tahansa ”kotimainen” epäkohta on thaimaalaisten marjanpoimijoiden asiaa tärkeämpi. Toisille kansallisvaltioiden rajat ovat tärkeämpiä kuin toisille, mutta on ajatusmallissa muutakin mätää.

Tämä on aika itsestäänselvää, mutta pitäisi silti sanoa useammin: suomalaisilla työntekijäryhmillä on omat järjestäytyneet edustajansa ja niiden kautta vakiintuneet yhteydet heitä koskevaan päätöksentekoon. On tärkeää ja luonnollista, että juuri kansalaisjärjestöt kiinnittävät oman huomionsa suomalaisen työmarkkinajärjestelmän ulkopuolella oleviin asemaltaan haavoittuvimpiin ryhmiin.

Julkisuuspelistä syyttäminen lienee osa yleistä poliitikkoja kohtaan tunnettua epäluuloa ja -luottamusta. Toinen tekijä on median epätoivoinen tapa hakea objektiivisuutta vastakkainasettelujen kautta. Greenpeacin tapauksessa televisiostudioon tuotiin perussuomalaisten Matti Putkonen, jonka agendalla ei ole keskustelu arktisesta öljynporauksesta vaan ympäristöjärjestöjen moittiminen. Siinä missä poliitikot kilpailevat yleisön ja tiedotusvälineiden huomiosta, myös media itse kilpailee keskenään näkyvyydestä. Sitä se saa haistelemalla, mikä yleisöä kiinnostaisi, ja tuomalla sisältöään esiin huomiota herättävästi.