Kolme toimittajaa on kysellyt mielipidettäni puoluevaltuutettuna Vasemmistoliiton jatkamiseen hallituksessa. Kahdelle ensimmäiselle vastasin, etten ole vielä päättänyt kantaani. Kolmannelle, Helsingin Sanomien toimittajalle, kerroin kannattavani hallituksesta lähtemistä.
Kaksi vuotta sitten toivoin puolueen rivijäsenenä, ettei se osallistuisi Kataisen hallitukseen. Erityisesti Eurooppa-politiikka ja kriisimaiden kansalaisten elämän kurjistamista jatkava hallitusohjelma harasivat silloin vastaan. Toimittuani aktiivisemmin puolueessa olen myös huomannut, kuinka puoluetoiminnan kehittäminen on jäänyt hallitusvastuun jalkoihin ja jytkyn synnyttämän vastareaktion hyvä draivi on hukattu. Vaalikaudet eivät ole veljiä keskenään eikä hallitusratkaisua voi siksi arvioida joka kerta samoilla mittareilla.
Olemme vaikuttaneet hallituksessa ehkä juuri kannatuksemme verran. 92 prosenttia hallituspolitiikasta onkin sitten ollut muiden linjojen mukaista. Oppositiossa vaikutuksemme saattaa olla jossain nollan ja yhden prosentin välillä. Koska hallitukset ja oppositiot ovat erilaisia, asiaa kannattaa tarkastella pidempiä aikoja vasten. Keskeinen syy lähteä hallituksesta tilaisuuden tullen on se, ettei 92-prosenttisesti ei-vasemmistolaisen hallituspolitiikan siunaaminen palvele mitenkään Vasemmistoliiton pitkäaikaisempia tavoitteita. Tai siis se ei palvele tavoitteita, joita Vasemmistoliitolla pitäisi olla.
Työnantajani Vasemmistonuoret lienee merkittävin suomalaistoimija, joka puhuu avoimesti sosialismista – esimerkiksi eurooppapoliittisen ohjelman nimi on Kohti sosialistista Eurooppaa. Puoluevaltuutettuna ja -aktiivina haluan vaikuttaa siihen, että Vasemmistoliitto lunastaa nuorisojärjestöltä tämän paikan.
Jos puolue haluaa oikeasti olla Vasemmisto, sen täytyy kyseenalaistaa toiminnassaan kaikki, mikä estää sitä kehittymästä oikeaksi kansalaisliikkeeksi. Puolueen täytyy myös löytää yhteistyökumppaninsa koko laajasta vasemmistosta – eikä esimerkiksi yrittää erottaa jäseniään sillä perusteella, että nämä arvostelevat hallitusta muiden vasemmistopuolueiden tilaisuuksissa. Vasemmisto-markkinointinimen käyttö on jyrkästi ristiriidassa sen kanssa, että puolue alistuu ”parlamentaarisiin pelisääntöihin” ja erottaa kansanedustajia eduskuntaryhmästään muiden painostuksen vuoksi. Ollakseen kansanliike Vasemmistoliiton pitää kyseenalaistaa porvarillisen puoluetoiminnan käytännöt ja perinteet, eikä ajatella, että tehdään sitä sitten, kun ollaan ensin saatu kasvatettua tarpeeksi kannatustamme muiden ehdoilla.
Käytin jo kaksi Yrttiaho-esimerkkiä silläkin uhalla, että ne ja niihin sisältyvä SKP-maininta riittävät toisin ajatteleville koko kirjoituksen unohtamiseen. Tapaukset kuitenkin kuvastavat hyvin puolueen ongelmia. Näkyvät ne muuallakin: esimerkiksi puoluekokouksessa hyväksytyn tulevaisuusvision eli Punavihreän asiakirjan hienot tavoitteet eivät kyseenalaista kapitalistista yhteiskuntamallia vaan yrittävät toimia sen sisällä. Siinä missä idealismi on tietoisesti korvattu realismilla, myös puolueen itseluottamus tuntuu jääneen johonkin kabinettipöytien alle.
Jos Vasemmistoliitto jättää hallituksen, vaalikauden aikana hankitut saavutuksemme vaarantuvat, rahoituksemme vähenee, toinen työväenpuolue jää yksin neuvottelemaan työmarkkina-asioista ja puoluejohtokin saattaa tuntea asemansa kyseenalaistetun. Oikeassa olemisen ihana tunne ei näitä uhkia torju, mutta puheenjohtajan saaminen takaisin kansanliikettä kehittämään ja päätöksestä innostuvien puolueen jäsenten aktivoituminen kehittämistyössä luovat pohjaa tulevien vaalikausien erinomaiselle toiminnalle hallituksessa. Vasemmistoliiton poistuminen rivistä lähettää myös vakavan viestin SDP:n jäljellä oleville vasemmistolaisille ja voi saada hyvää aikaan sielläkin suunnalla.
Puheenjohtaja ja eduskuntaryhmä tekivät hallituskysymyksen rakenneuudistuksista ja niiden kuntiin kohdistuvista säästöistä. Ratkaisu oli viestinnällisesti ja puolueen kannalta oikea. Omissa arvioissani kuntapaketista täytyy kuitenkin tulla jotain poikkeuksellisen hyvää, että sillä olisi merkitystä edellä esittämiäni asioita vastaan. Kyse on kuitenkin vain kahdeksasta prosentista tulevien vuosikymmenten enemmistöjen rinnalla.
Selkokielistä puhetta ja Vasemmistoliiton tilanneanalyysi on yhteydessä toimintaympäristöanalyysiin. Vasemmistoliiton ohjelma jää puolitiehen koska se ei kyseenalaista kapitalistista tuotantojärjestelmää. Näin ollen, koska puolue ei ole asettanut ylimmäksi tehtäväkseen koota työväestöä yhteen kumotakseen koko nykyisen riistojärjestelmän, riittää sille päivänpolitiikan näpertely ja irtopisteiden kalkylointi. Hallituksen politiikkaa kalkyloidaan sen mukaan, että onko se tuottanut ne kahdeksan pistettä, minkä 8% vaalikannatuksella on saatavissa. Oppositiosta käsin toimiminen politiikan kentällä nähdään aivan mahdottomana vaihtoehtona, koska sellainen ei kuulu tällaiseen ajattelumaailmaan lukitun puolueen arvomaailmaan. Vasemmistoliitto ei ole sillä poliittisen ymmärtyksen tasolla, jota nyt vallitsevassa ja tulevissa yhteiskunnallisissa kamppailuissa työväestöä edustavalta puolueelta edellytettäisiin. Olen aivan vakuuttunut, että aktiivinen toiminta oikeistolaistuvaa politiikkaa ja äätioikeistolaisia ilmiöitä vastaan kohottaisi ihmisten itsetuntoa ja puolestaan aktivoisi joukkoliikkeitä. Järjestyneen joukkotoiminnan puuttuminen on yhtä kuin todellisen oikeiston vastaisen opposition puuttuminen. Joukkomittaista, aktiivisesti kantaa ottavaa oppositioliikettä ei pidä korvata ajattelemalla, että riittää kun ihmiset äänestävät kerran neljässä vuodessa parlamenttiin muutaman kansanedustajan. On kysymys oikeanlaisesta parlamentaarisen ja ulkoparlamentaarisen toiminnan yhdistämisestä lyhyen ja pitkän aikavälin toimintaohjelmatavoitteisiin.
Ei punavihreä tulevaisuus -asiakirja toimi kapitalismin sisällä, vaan haastaa sitä! Tämän on ymmärtänyt väärin useampikin. Asiakirja etsii vaihtoehtoisia markkinatalouden (erotuksena kapitalismista) ja sosialismin muotoja, ei halua ennalta määritellä niitä ehdottomin termein.