Ylihuomenna alkava Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kokous tuntuu merkittävimmältä poliittiselta tapahtumalta, johon olen osallistunut. Jännittääkin. Ja niin taitaa jännittää monia muitakin päätellen keskustelusta, jota tämä puolue on intoutunut kokousasioista käymään. Kokouksessa käsitellään siis ainakin rakenneuudistusten kuntapakettia, jonka hylkääminen tarkoittaisi hallituksesta irtautumista.

Osapuolet tosin puhuvat toistensa ohi eri asioista, jotka eivät ole yhteismitallisia. Toiset korostavat hallituspuolueen parempia vaikuttamismahdollisuuksia, hallituksessa hankittuja torjuntavoittoja, jotka lähtiessä voidaan menettää, sekä muille puolueille annettavia lyömäaseita, jos siirrymme nyt oppositioon vastustamaan hallituksessa puolustamiamme päätöksiä. Toiset puolestaan puhuvat kansanliikkeen kokoamisesta, vaihtoehdon tarjoamisesta ja oikeistopolitiikasta, jota normalisoimme kahdeksan prosentin kannatuksellamme.

Vääntöä käydään tietysti siitä, kuka pääsee määrittämään puheenaiheen. Ensin puheenaiheeksi osoitettiin kuntarakennepaketti alistamalla se puoluevaltuustolle. Sittemmin mediassa on kerrottu puheenjohtajan ja joidenkin kansanedustajien ”liputtavan avoimesti hallituksessa jatkamisen puolesta”. Myös puoluehallituksen kokouksesta on välitetty viestiä, ettei päätöksessä ole kyse vain kuntapaketista vaan hallitustyöstä kokonaisuutena. Uusin käänne puheenaiheen määrittelyssä takaisin kohti kuntapakettia on Kansan Tahdon juttu (luettavissa maksutta Lehtiluukussa), jossa oman piirijärjestöni kansanedustaja-puheenjohtajan kerrotaan piirikokouksessa ihmetelleen joidenkin puoluevaltuutettujen varmoja mielipiteitä vaikka kuntapaketti on yhä auki. (Kokous myös otti kantaa hallituksessa pysymisen puolesta, ja puheenjohtaja lähetti lehden mukaan puoluevaltuutetuille terveiset, ettemme edusta valtuustossa vain itseämme vaan myös piirijärjestöä.)

Valtuutettujen kannat muodostuvat eri lähtökohdista. Hallituspäätökseen osallistuvien kansanedustajien lähtökohdat ovat luonnollisesti aivan toiset kuin käytännön eduskuntatyötä tuntemattoman. Osa valtuutetuista oli puolestaan mukana jo kaksi vuotta sitten vastustamassa tai puolustamassa hallitukseen lähtöä. On ymmärrettävää, että silloin hallitusohjelman hylänneet arvioivat nyt sen toteuttamista yhtä kriittisesti.

Aiemmin kuvailemieni tavoitteiden tavoitteluun ei tietenkään riitä yhdestä sateenkaarihallituksesta lähteminen. Jos päätämme siirtyä oppositioon, saamme tilaisuuden tarkastella puoluetoimintaa ja viestintäämme uudelleen sekä loppukautta että tulevia euro- ja eduskuntavaaleja ajatellen. Tätä tarkastelua täytyy tehdä hallituspuolueenakin, mutta yhtä hyvää tilaisuutta siihen ei ole. Luotan siihen, että nykyinen puoluejohto on tähän kauaskantoiseen oppositiopolitiikkaan ja puolueen kehittämiseen valmis, toivottavasti myös motivoitunut. Kun kumartelemattoman kulttuuriministerin yhdistää puolitoistavuotta sitten esiintyneeseen parhaaseen presidenttiehdokkaaseen, saa siitä erinomaisen puoluejohtajan.

Kuvailin edellä keskustelua, jossa puhutaan eri asioista. Se ei ole moite, sillä lyhyen ja pitkän ajan tavoitteilla on luonnollinen taipumus olla enemmän tai vähemmän ristiriidassa keskenään. Tämän myötä myös politiikan tekemisen eri tavoilla on kannattajansa, jotka tuntuvat jatkuvasti debatoivan tai riitelevän – miten nyt kenellekin sopii missäkin tilanteessa asia ilmaista. Nämä osapuolet mittauttavat kannatuksensa puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän kokouksessa viikonloppuna.

Ps. Voihan olla, ettei valtuusto tee eduskuntaryhmän kanssa päätöstä viikonloppuna vaan siirtää sen myöhempään kokoukseen tai antaa jopa puoluehallitukselle päätösvallan evästysten kera. Jälkimmäistä kannatti puoluevaltuuston puheenjohtaja Kansan Tahdossa. Jos päätöstä ei jostain syystä voi tehdä nyt viikonloppuna, olen itse ehdottomasti ylimääräisen valtuuston kokouksen kannalla.