Vanhan vuoden viimeisenä päivänä pakkasin ydinperheeni junaan ja matkustin sen kanssa Raaheen, Pohjois-Pohjanmaalle, sinne missä me varsinaisesti asumme. Joulun vietimme nimittäin Helsingissä, jossa minulla on toinenkin koti ja perhe hieman laajemmassa merkityksessä. Raahen ja Helsingin jouluilla on se ero, ettei jälkimmäinen tunnu kolmea päivää aavekaupungilta. Aukioloajoillaan joulun tähtinä loistavassa asematunnelin Kotikonnussa on myös paremmat valikoimat kuin Rantakadun Siwassa.

On tietysti väärin väittää minun pakanneen perheeni junaan, sillä matkatavaroiden yhteenkokoamisesta kantoi päävastuun vaimoni ja junaan kaikki astelivat omin jaloin. Vaimo huolehti myös matkaeväistä minun keskittyessä olemaan stressaantunut ja pahantuulinen, juuri sellainen vanhempi, jollaisia näen ympärilläni junaillessani yksin Raahen ja Helsingin väliä. Jostain syystä itsekseni matkatessa valitsen yleensä vaunun, jossa on leikkipaikka lapsille. Ehkä vain haluan tuntea pelastuksen riemun, kun suljen itseni ympäristöltä kuulokkeiden ja räpin avulla. Olisiko se jopa vahingoniloa, kun huutavat ja höpöttävät pennut eivät pääsekään myötähävettämään herkkää mieltäni.

Jossain Riihimäen jälkeen, kun lapset oli naulittu netin lastenohjelmien ääreen ja vaimoni nukahtanut, kaivoin esiin joululahjaksi saamani romaanin ja siirryin InterCity 47:n ravintolavaunuun. Kuuden euron tuoppi seuranani syvennyin rakkaan kämppikseni oivallisesti – ja sopivasti autettuna – lahjoittamaan kirjaan Kangastus 38, jonka on kirjoittanut Kjell Westö.

Parin aukeaman jälkeen tapahtui jotain, jonka olen tiennyt joskus tapahtuvan. Tutunnäköinen mies istahti minua vastapäätä. Tyhjät pöydät olivat loppuneet ja minä näytin kai kirjoineni siltä, että vaarana ei ole vaivaantunutta keskustelua. Keskustelu siitä kuitenkin tuli, muttei pelätyn kaltainen. Mies oli Kjell Westö.

Pääsin yllättävän nopeasti mahaa kouraisseen hämmennyksen yli ja käänsin esiin kansilehden, jossa kirjailija esitellään. Nostin kuvan Kjellin (tässä vaiheessa emme toki olleet tehneet sinunkauppoja) kasvojen korkeudelle ja vertailin kuvaa ja elävää versiota toisiinsa.

– Aika paljon on yhdennäköisyyttä, taisin sanoa vastapäiselle, joka oli jo huomannut kirjan kannen. Mikäli tilanne jotenkin ärsytti kirjailijaa, ei hän sitä ilmeillään tai äänellään paljastanut.

– Niinpäs onkin, hän hymyili takaisin.

– En tiedä, käykö sinulle usein näin, mutta minä olen kyllä herkutellut jollain tällaisella ajatuksella. Siis että kuka vain kirjailija sattuu yllättäen paikalle, kun luen hänen teostaan.

Ojensin käden tuoppini ja kirjailijan kahvikupin välistä ja esittelin itseni. Ei ne sinunkaupat olleet, koska ei Suomessa niitä tarvitse tehdä. Tai ainakin minusta tuntui, ettei siinä tarvinnut. Ehkä joku muu ihailemani kirjailija olisi ollut ”te”. Kjell oli ”sinä”.

Tappioiden sukupolvi

Matkustaessa on luontevaa puhua matkustamisesta ja siitä me aloitimme. Minä olin menossa mihin olinkin, hän Pohjanmaalle sukulaisiin. Kerroin taittavani saman matkan viikottain. Siitä sitten työpaikan kuvailut, kahdet kodit ja ”vaimolle tämä kai on raskainta” -tunnustukset. Että toimittaja, hänkin on joskus ollut.

Uudenvuoden aattona on puolestaan luontevaa puhua vuosista ja me puhuimme siitä päättymässä olleesta. Tai minähän siinä äänessä olin, julkisuuden henkilö johdatteli taitavasti keskustelua ja tajusin vasta erottuamme, ettei hän kertonut itsestään tai vuodestaan juuri mitään.

Minä kerroin, sillä vuoteeni mahtui yhtä paljon kuin edellisiin, ja yleensä se on aivan riittävästi yhdelle vuodelle. Olihan tämä ensimmäinen vuoteni politiikkona: valtuutettuna kaupungissa, maakunnassa ja Puolueessa. Opetuslautakunnassa. Ensimmäinen puoluekokous, ensimmäinen äänestys puoluevaltuustossa Puolueen jatkosta maan hallituksessa. Ensimmäiset valtuustoaloitteet, ensimmäiset ryhmäpuheenvuorot. Pääasiassa hävittyjä äänestyksiä.

– Kolmikymppisenä ja pari vuotta vasemmistoaktiivina toimineena kuulun sukupolveen, joka ei ole koskaan nähnyt vasemmiston voittavan yksiäkään vaaleja, tilitin ja jatkoin, että onneksi opiskelijapolitiikan nopeasti vaihtuvat trendit antavat ajoittain vaalivoiton kokemuksia. On muutakin muisteltavaa kuin yhden sosialidemokraatin valinta presidentiksi vaaleissa, joissa en edes äänestänyt.

Kirjailija imarteli minun olevan aatteen mies, kun silti jaksan asiaani uskoa ja mukana touhuta. Väitin, ettei se punan täyteläisyydestä ole kiinni. Riittää, kun uskoo itseensä ja tovereihin, joihin on oppinut luottamaan. Siinä on aate, siinä se elää.

Myös työ Nuorisoliitossa auttaa uskomaan ja jaksamaan. Kehuin työnantajani olevan maan merkittävin sosialismia kannattava järjestö, joka ei kuitenkaan vain iske päätään vaalimäntyyn vaan kampanjoi ja kamppailee oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta vaaleista riippumatta. Oma, lyhyeksi jäänyt jäsenyyteni Nuorisoliitossa päättyy vuoden vaihtuessa uudeksi, mutta työssäni aion jatkaa, kunnes tiedän saavani samat sävärit jostain muualta.

Voimauttavia hetkiä koin esimerkiksi liittokokouksessa toukokuussa. Ei se Nuorison marssi niin komeasti kaikunut kuin odotin, mutta ihanien älykkäiden ihmisten valinta luottamustehtäviin ja heidän esittämänsä poliittinen analyysi sai ensi kertaa ajattelemaan, että haluaisin olla katsomassa vielä seuraavaakin liittokokousta vuonna 2015. Kirjailijan mielestä siihen menee enää hetki. Minä muistutin työelämän prekarisaatiosta, jossa vuodenkin työsuhde tuntuu vakiduunilta.

Lähi-idän aamiaiset

Muistelimme kesää. Se ei tuntunut edes kovin pahalta, sillä tämä talvi ei ole ollut järin talvinen eikä siten niin ahdistavan tukahduttava kuin lumiset ja jäiset talvet voivat olla. En tosin muistanut kesästä paljon – kiireinen ja stressaava syksy on pyyhkinyt enimmät muistin aktiivisesta osasta. Jossain vaiheessa olin Porissa, ennen sitä marssin homona pitkin Helsinkiä. Sitten oli Rantajatsit, jotka jäivät huippuohjelmineen mieleen jälleen kuluttavana ja stressaavana kokemuksena.

Kesän kohokohta oli siellä aivan lopussa, kun pääsin kahdeksi viikoksi Palestiinaan. Usein aamuisin kaipaan sinne takaisin, nabluslaiseen hostelliin, jonka aamiaista alettiin tarjoilla aina sillä hetkellä, kun henkilökunta näki seurueemme virkuimpien jäsenten (uskomatonta muuten, että se olin yleensä minä) marssivan ruokasaliin.

Politiikkaa sekin matka oli, mutta myös niitä aamiaisia, Välimeressä uimista, rukouskutsuja ja Jeesuksen hautoja. Muistin jotain, mitä en voinut olla kertomatta Kjellille. Alkumatkasta kävin yksin syömässä telavivlaisessa ravintolassa, seuranani vain herra kirjailijan pari vuotta vanha Halkeamia-kokoelma. Paluumatkalla lentokoneessa satuin lukemaan kirjan Palestiina-aiheiset tekstit. Kirjailija ei taaskaan ilmaissut ärsyyntyvänsä vaan kertoi omasta uudenvuoden traditiostaan.

– Minä mietin aina vuoden loppusummaa. Enemmän hyvää vai enemmän pahaa. Rakkautta vai välinpitämättömyyttä. Yleensä kallistun hyvän ja rakkauden puolelle vaikka saattaa se olla muistojen kultaamistakin.

Hän katsoi käsiinsä ja sitten ikkunasta ulos eikä tiedossa ollut enempää avautumista rakkauden tasapainosta. Sanoin omasta puolestani hyvän voittaneen kuluvana vuonna. Henkilökohtaisessa elämässä, tarkensin, sillä maailma tuskin on paremmaksi muuttunut.

Jos unohdetaan rakkauden romanttinen laji, josta sain nauttia ja kärsiä vuoden aikana aiempia enemmän, on rakkaus tuntunut myös toveruutena, ystävyytenä, työkaveruutena, marsseina, konsertteina ja leireinä. Halauksina kokousten jälkeen. Lastenhoitoapuna. Salamatkustamisena makuuvaunussa. Kiipeämisenä stadionin torniin. Yöpymisenä laavussa Kirvesjärven rannalla.

Pohjanmaa

Kuulutus varoitti Lapuasta tai Kauhavasta. Kirjailija valpastui, kulautti kahvin seuraksi ilmestyneen oluensa ja nousi. Kiitin juttuseurasta ja harmittelin mielessäni, ettei ollut kynää omistuskirjoitukseen. Kirjailija sanoi, ettemme ehtineet suunnitella vielä ensi vuotta, mutta että minun elämäni vaikutti kyllä aika täydeltä.

– Kun joidenkin elämä ampaisee vauhtiin, toisten elämä alkaa tuntua hiukan… liian yksiselitteiseltä. Paljaalta elämältä.

Hän lähti kävelemään ovea kohti ja huikkasi lähtiessään.

– Hyvää uutta vuotta!

– Hyvää uutta vuotta.

Novellissa kuvaillut kokemukset, tunteet ja mielipiteet ovat tosia kaiken muun kuin Kjell Westön tapaamisen ja hänen kuvitteellisten lausuntojensa osalta (kirjailijan toiseksi viimeinen sitaatti on lainaus kirjasta Leijat Helsingin yllä). En tietenkään olisi hylännyt perhettäni Riihimäeltä Kauhavalle olutta juodakseni. Sain idean vuoden 2013 summaamisesta proosan keinoin istuessani ravintolavaunussa matkalla Helsinkiin joulukuun puolivälissä. Luin siinä tuopin ääressä loppuun jo kesällä aloittamani Halkeamia-tekstikokoelman. Kukaan ei istunut pöytääni. Artistin tapaamistakin olen fiilistellyt lähinnä metrossa kuunnellessani Helsingin itäisessä kantakaupungissa tai Itä-Helsingin palavissa getoissa tuotettua räppiä. Joskus siihen vielä joku Stenkka istahtaa vastapäätä, kun Salaliittoteorioita pauhaa luureissa.