Hyökkäysliitto on ideologinen ongelma

Aloin miettiä Nato-asioita lauantaina, kun Yleisen Lehtimiesliiton (YLL) liittokokouksessa alustettiin Ukrainan konfliktista. Miettiminen johti ensimmäiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen kirjoitukseeni koskaan. Eli tähän.

Minusta on luonnollista, että Nato-jäsenyydestä keskustellaan eurovaalien yhteydessä ulko- ja turvallisuuspoliittisen tilanteen osana, vaikkei Suomen Nato-jäsenyys EU-parlamentin asia olekaan. Se liittyy kuitenkin unionin alueella harjoitettavaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, jossa osa ehdokkaista ja puolueista haluaisi unionilla olevan vahvempi rooli.

YLL:n kokouksessa tein kaksi havaintoa: Ensin, suhtautuminen Natoon ja siihen Suomessa vahvasti liittyvä Venäjän-pelko on sukupolvikysymys. Kasarin lapsena minun on vaikea ymmärtää Venäjää sotilaalliseksi uhaksi ja Natoa vastaukseksi tähän. Omaa suhtautumistani määrittää paljon kylmän sodan jännitteitä enemmän Putinin Venäjän poliittisen järjestelmän autoritäärisyys sekä konservatiivisuus, joka ilmenee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vastaisuutena. Ne herättävät muuta kuin sotilaallista pelkoa.

Toiseksi on alettu puhua – ja liittokokouksessakin puhuttiin –  ”Vasemmistoliitossa nousseesta Nato-myönteisyydestä”, mikä on yhden taitavasti uutisoidun mielipidekyselyn peruja. Uskon, että puhe voimistaa itse itseään, ja se on ollut tarkoituskin, kun Helsingin Sanomat juttunsa teki. Hesarihan kampanjoi avoimesti Nato-jäsenyyden puolesta. Avoimuus on myönteinen asia, muttei valitettavasti vähennä propagandan tehoa.

Itse suhtaudun Suomen jäsenyyteen sotilasliitoissa kielteisesti. Ukrainan tilanteessa olen ollut samaa mieltä Vasemmistoliiton kanssa sen korostaessa Suomen omaa, EU:sta riippumatonta, ulkopoliittista linjaansa. EU:n puolustusyhteistyön syveneminen tai ulkopolitiikan keskittäminen ovat siksi vääriä yhdentymisen muotoja. Kun suurvallat seuraavan kerran jakavat etupiirejä ja siirtelevät rajoja, Suomen ei tule olla vaarantamassa kansalaisiaan kummassakaan leirissä – onpa se sitten Kiinan, Venäjän tai USA:n ja Naton leiri. EU:nkaan ei pidä tavoitella paikkaa suurvaltana, joka osallistuisi näihin mittelöihin.

Onko Nato-vastaisuus ideologista vai käytännöllistä politiikkaa? Tätä mietin, kun luin pari kuukautta sitten muutaman vasemmistonuoren kirjoittaman mielipidekirjoituksen, jonka mukaan ”Vasemmistoliitto ei vastusta Nato-jäsenyyttä tunne- tai ideologiasyistä, vaan taustalla on pragmaattinen turvallisuuspolitiikka. Turvallisuuspoliittinen asemamme ei ole niin heikko, että se pitäisi vakauttaa liittoutumisella, vaan päinvastoin: jäsenyys horjuttaisi Suomen mainetta ja asemaa rauhan rakentajana.”

Olen noista käytännöllisistä syistä samaa mieltä, mutta pidän Natoa silti myös ideologisesti vääränlaisena liittoutumisen muotona. Laittomia sotia käyvä hyökkäysliitto ei ole vain pragmaattinen turvallisuusuhka vaan täysin väärä lähtökohta maailmanrauhan tavoittelulle. Nato, johon Suomen kannattaisi jossain ihmeellisessä tilanteessa käytännöllisistä syistä kuulua, ei ole ideologisesti sama Nato kuin tämä nykyinen, jonka ulkopuolelle siten jäämme ideologisista syistä.

Ps. Nato-keskustelua on lisännyt eduskunnalta salassa valmisteltu yhteistyösopimus Suomen ja sotilasliiton välillä. Siitä on kirjoittanut ansiokkaasti Heikki Patomäki kolmessa (yksi, kaksi, kolme) blogauksessaan.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.