Luulisi, että oikea aika eurovaalianalyyseille on aikaisintaan tänään illalla, mutta tulevaisuudesta kiinnostuneena eläimenä ihminen tykkää mietiskellä keskeneräisiä asioita. Kilvoitteluhenkinen ihminen haluaa myös kokeilla, kuinka hyvin tuloksen voisi arvata etukäteen.

Vaalit houkuttelevat taktikoimaan, sillä ihminen haluaa ajatella äänensä olevan tärkeä. Onhan oma ääni kaikkein arvokkain ja muiden äänet pelkkää massaa. Kaverini kertoi perjantaina pohtivansa vielä ehdokastaan ja mietti, voisiko hänen äänensä olla tärkeämpi Vihreiden toisen paikan säilyttämiselle kuin Vasemmistoliiton yhden paikan saamiselle. Minusta tämä on ihan ymmärrettävää pohdintaa, vaikka satojen tuhansien äänestäjien joukossa taktikoiminen harvoin onnistuukaan.

Ihmiset valitsevat ehdokkaansa eri perusteilla ja eri vaiheessa. Taktikointia demonisoivat lähinnä ne, joilla oma ehdokas on valittu Oikeasta Puolueesta hyvissä ajoin. Täytän nämä kriteerit itsekin, mutta uskon, että jollakin toisella sopivimman ehdokkaan määritelmä voi olla laajempi kuin minulla. En oikein ymmärrä, mitä väärää on voittajan veikkaamisessa, varsinkin, jos tuntee kaikki ehdokkaat yhtä huonosti ja ajattelee esimerkiksi laajalla punavihreällä rintamalla olevan jotain arvoa.

Ongelma taitaa olla siinä, millä perusteilla veikkauksia tehdään. Läpimenoasetelmat syntyvät mediayhtiöiden teettämistä gallupeista, joiden painoarvoa voi kyllä kritisoida. Median soisi käyttävän resurssinsa vaaliohjelmien sekä ehdokkaiden ja puolueiden tekemisten ruotimiseen ennemmin kuin vaalituloksen ohjailuun mielipidemittauksilla. Ja sitten taas toisaalta – ne gallupit kiinnostavat ihmisiä, jotka eivät koe ohjailua ongelmaksi. Niin kriittisiä kuin kyselyitä kohtaan ollaankin, oman puolueen nousua povaavia gallupeja jaetaan innokkaasti. Ainakin vassarit ovat tätä tehneet eurovaaleissa.

Oma osansa vaalitaktikoinnissa on vaalitavalla. Minulla ei ole selkeää mielipidettä pitkistä listoista eli siitä, pitäisikö puolueiden asettaa ehdokkaansa järjestykseen jo ennen vaaleja, mutta taktikointia kritisoivat puoluesoturit eivät välttämättä olisi niin kriittisiä, jos oman ehdokkaan asema puolueen kärkiehdokkaana ei olisi kiinni mahdollisesti muualle taktikoiduista äänistä.

Minua näissä vaaleissa kiinnostaa lähinnä Vasemmistoliiton menestys. Odotan puolueelle yhtä paikkaa, ja olen itse yrittänyt tehdä osani sen puolesta, että sen ottaisi Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson. Nyttemmin on alettu puhua jopa kahdesta paikasta, mikä onkin mahdollista, jos yllättävän suuri osa suomalaisista innostuu äänestämään eurovaaleissa.

Kärkipaikasta Lin kanssa kamppailee – mielestäni hieman etulyöntiasemassa – kansanedustaja Merja Kyllönen. Lin haastaja-asema näkyy esimerkiksi vaalibudjeteissa; Li on tehnyt vaalityötä pidempään ja isommalla volyymillä, koska kaikesta saamastaan julkisuudesta huolimatta hän nyt vain on tuntemattomampi kuin pitkään kansanedustajana ja kolme vuotta ministerinä toiminut Merja. Ja jos Li onkin tunnettu, hänen näyttönsä poliitikkona eivät ole valtiopäivätoimia tai puolueen johtamista, mikä korostaa kampanjoinnin merkitystä.

Tämä kärkikahina on näkynyt Raahessa siten, että puoluejärjestö ilmoittautui Merjan tueksi jo syksyllä, mutta vasemmistonuorten on ajateltu tekevän Lin kampanjaa (mitään järjestöpäätöstä ei tosin ole tehty). Merjan puolesta kampanjointia on vahvistanut se, että hänen kansanedustajapaikkansa siirtyy raahelaiselle Katja Hänniselle, jos Merja pääsee europarlamenttiin. Tämänkin taktikoinnin hyvin ymmärrän. (Omaa asemaani Lin tukijana on muuten kyselty yllättävän paljon tämän vuoksi, mutta onneksi asianosaiset itse suhtautuvat näihin asioihin järkevästi. Teemme Katjan kanssa tiiviisti yhteistyötä kuntapolitiikassa, ja olen hänen kampanjapäällikkönsä ensi kevään vaaleissa.)