Eilen tuli täyteen kolme kuukautta työsuhdetta eduskuntaan. On aika tehdä ensimmäinen kvartaalikatsaus.

Elokuun alussa aloittaminen oli sikäli onnistunut valinta, että ehti hieman perehtyä ja opetella ennen istuntokiireiden alkamista. Olen jo ehtinyt oppia, ettei eduskunnassa tehdä juuri mitään pitkäaikaisia hommia vaan kaikki tähtää tämän päivän istuntoon tai huomiseen. Lakialoitteissa ja julkisissa kirjoituksissa tietysti ehtii autella pidempään, mutta muuten toimitaan hyvinkin päivätasolla.

Syyskauden ensimmäisen täysistunnon jälkeen päivitin Facebookiin ensimmäiset huomiot:

”Aika tuttua keskustelua oli tyyliltään, temmoltaan ja tasoltaan. Kaupunginvaltuustossa näkee samaa, tosin puhemies pitää tiukasti kiinni minuutin aikarajasta ja tottuneet puhujat ovat aika tiiviitä sanoissaan. Mutta ei siinä mitään superlevelejä saavutettu, jos sellaista odotinkaan.”

Tästä jatkuvasti vahvistuvasta huomiosta huolimatta omassa takaraivossa takoo toistuvasti pelko, etten kuitenkaan itse osaa. Kun jokin tiedonhankinta ja raportin kirjoittaminen tökkii pitää mennä lohdutukseksi täysistuntoon kuuntelemaan, kuinka heikoilla eväillä moni kansanedustaja kansanvallan ytimessä touhuaa.

Paikallislehden toimittaja kyseli taannoin, miltä tuntuu olla mukana toiminnassa, jossa käsitellään niin suuria ja laajasti vaikuttavia asioita. Oma osuuteni on häviävän pieni, mutta se tuntuu aika hienolta ja aika tavalliselta. Hienolta siksi, että valta – vaikka vain ympärillä oleva – kiehtoo minua, ja tavalliselta siksi, että se on tavallista eikä hommaa pidä glorifioida tai mystifioida turhaan.

Erotuksena edelliseen työpaikkaan teen töitä pääasiassa vain yhden ihmisen kanssa. Usein tuntuukin helpolta ja vapauttavalta, kun on tekemisistään vastuussa vain yhdelle. Toki se vähän tarttuu, että se yksi on puolestaan vastuussa koko kansalle. Ja kun puolueihmisenä tunnen jonkinlaista – vähäistä mutta kuitenkin – vastuuta puoluettani kohtaan, yritän senkin takia olla mokaamatta mitenkään huomattavasti.

Mokaamiseen liittyy suurin työperäinen pelkoni; siihen, että lähettäisin yksityiseksi tarkoitetun sähköpostin vaikkapa eduskunnan toimittajien sähköposteihin tai muulle listalle.

Vaikka työyhteisö on ajoittain hyvin pieni, tiedän saavani muilta avustajilta ja vasemmistoverkostoni pesäkkeiltä apua, kun vain kysyn. Samaa pätee taloon muutenkin – avustajat varsinkin tietävät, kuinka suuri työ kaikkien toimintatapojen ja työvälineiden omaksumisessa on. Talon muu henkilökunta, jonka kanssa olen tekemisissä, ovat myös erittäin avuliaita onpa sitten kyseessä toimistotarvikkeiden hankkiminen, hajonneen puhelimen vaihtaminen tai kadonneen yhteystiedon metsästäminen. Ulkoisten puitteiden puolesta työtä on siis helppo tehdä.

Kansanedustajien avustajajärjestelmä on suurten muutossuunnitelmien kohteena. Siitä ajattelin ajattelin kirjoittaa myöhemmin toisaalla. Tässä lienee paikallaan korjata kuitenkin se yleinen tai ainakin usein eteen tullut käsitys, että kansanedustajilla olisi valtavat laumat kaltaisiani apunaan tekemässä kaiken puolestaan. Avustajia on itse asiassa vähemmän kuin kansanedustajia, sillä osa avustajista työskentelee useammalle edustajalle. Ministereillä on kyllä erityisavustajansa, mutta oppositiolle heistä ei ole iloa.

Lopuksi paljastan, että yhdessä asiassa olen ajautunut avustajaurallani kansanedustaja James Hirvisaaren (M11) linjoille. Hänhän pääsi otsikoihin taannoin ohjeistettuaan eduskunnan väkeä wc-pyttyjen puhtaana pitämisestä. Sanonpa vain, että työhuoneemme on Jamesin kanssa samassa kerroksessa ja tiedän, mistä hän puhuu.