Vasemmiston kannatuskriisin ratkaiseminen vaatii uudistuksia, ihmisen kokoisia tavoitteita ja osaavaa viestintää.

Muutama tuore tutkimus on avannut näkökulmia Vasemmiston kannatuskriisiin. Ensimmäisen mukaan kannattajakuntamme on muuttunut yhteiskuntarakenteen mukana ja esimerkiksi perinteisten työväenluokkaisten ammattiryhmien osuus kannatuksesta on vähentynyt. Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja analysoi vaalimenestyksiä ja äänestäjäprofiileja ja totesi näin:

Vasemmistoliiton kannatus on haettava liikkuvilta äänestäjiltä aikaisempaa useammin. Vaalikampanjassa ei enää riitä, että vanhat äänestäjät aktivoidaan äänestämään, vaan uusia kannattajia on saatava paitsi äänestämättömistä, myös muilta puolueilta.

Toiseksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimuksessa Vasemmiston kannattajat (SAK:n jäsenten ja demarien kannattajien ohella) näyttäytyvät kansalaisten silmissä ”talouden, politiikan ja työmarkkinauudistusten jarrumiehinä”. Kansan Uutiset selventää:

Suomalaisista 65 prosenttia ajattelee, että Suomesta on tullut maa, jossa välttämättömienkin uudistusten toteuttaminen on lähes mahdotonta.

Kolmanneksi näyttää siltä, että myös puolueen omien kannattajien asenteet eivät kohtaa kaikkien pääviestiemme kanssa. Hehän eivät elä kuplassa, johon ympäröivän yhteiskunnan asenteet eivät pääsisi tunkeutumaan. Taloustutkimuksen mukaan Vasemmiston kannattajat ovat kaikkein kriittisimpiä leikkauspolitiikkaa kohtaan, mutta silti vähemmistö kannattajista ilmoittaa vastustavansa sitä. (Lue Veikka Lahtisen blogaus aiheesta. )

Näistä kolmesta tutkimuslähteestä voi vetää seuraavat johtopäätökset:

1. Uudistuksia tarvitaan, koska kannattajakuntamme on entistä liikkuvampi.
2. Uudistuksia tarvitaan, jotta näyttäytyisimme uudistajina emmekä jarruttajina.
3. Uudistuksia tarvitaan, jotta saamme kannattajamme uskomaan linjaamme.

Kaksi organisaatiota, kaksi toimintatapaa

Millä voimilla uudistuksia tehdään? Paremmassa viestinnässä on kyse yhtä paljon laadusta kuin määrästä. Strateginen suunnittelu auttaa keräämään koko volyymimme niiden tavoitteiden taakse, jotka valitsemme politiikkamme kärjiksi. Ja sitä volyymia tarvitaan selvästi lisää.

Puolueen voimavarat ovat jakautuneet kahteen eri organisaatioon: puolueeseen ja eduskuntaryhmään. Onnistuminen politiikassa ja sen viestimisessä on kiinni näiden kahden yhteistyöstä. Eräässä puoluekokousaloitteessa esimerkiksi ehdotetaan puolueen poliittisten työryhmien linkittämistä asiasta vastaavan kansanedustajan työhön.

Eduskuntaryhmän toimintaa on tehostettu kokoamalla kaikki avustajat ryhmän palvelukseen. On tärkeää, että eduskuntasihteerit ja ryhmäavustajat avustavat jatkossakin kansanedustajia lainsäädäntötyössä. Samalla tarvitaan kuitenkin viestinnän yhteistä suunnittelua ja koordinaatiota, joka nousee tarvittaessa päivänpolitiikan yläpuolelle ja näkee lainsäätäjien ja puolueen viestinnän pitkäjänteisen kokonaisuuden. Tämä vetovastuu kuuluu puoluetoimistolle ja puoluesihteerille.

Myös poliittiset toimintatapamme ovat kaksijakoiset: reagoimme eteen tuleviin poliittisiin kysymyksiin ja kamppailemme kannatuksesta vaaleissa. Omat avauksemme ovat vähäisiä, ja kun niitä tehdään, niiden rummuttaminen on usein turhan lyhytjänteistä ja kertaluonteista. Pohjoisten piirien toiminnanjohtaja totesi kampanjoinnin ongelmista osuvasti:

Perusongelma on teemallisen ja visuaalisen toiston puute. Muut puolueet ovat onnistuneet paremmin toiston kautta ottamaan haltuun erilaisia teemoja, symboleja ja termejä.

Toisto ja teemojen haltuunotto vaativat strategisia valintoja: mihin panostamme ja minkä verran jätämme liikkumavaraa nopeille muutoksille. Täytyy kartoittaa kaikki voimavarat, jotka meillä on käytössämme, ja koota ne yhteen suunnitelmaan. Täytyy kirkastaa viestit – asettaa tavoitteet. Siinä ei ole kyse vain sloganeista, vaan siitä, että käännämme tavoiteohjelmassamme arvot tavoitteiksi ja ei-puolueen uudistajaksi. Ja sitten täytyy opetella määrätietoisesti toistamaan viestiämme.

Ihmisen kokoista viestintää

Toimivat poliittiset tavoitteet ovat ihmisen kokoisia – sellaisia, jotka on helppo perustella arkisten huolten ja kokemusten kautta. Tämä tulee esiin esimerkiksi ympäristöpolitiikassa.

Uskon, että suurin osa ympäristöarvojen vähättelystä ja ”liian vihreän” politiikan manailusta johtuu siitä, ettei vihreys näyttäydy ihmisille parannuksina arkeen vaan joko kaukaisena maailmanparantamisena tai normaalielämää rajoittavina kieltoina. Vasemmiston politiikka ei ole liian vihreää vaan edistyksellinen politiikka ylipäänsä on monille juuri sellaista. Vastaamme haasteeseen parhaiten pienimällä ympäristöpolitiikkamme ihmisen kokoisiin osiin.

Valitsemalla terävät yhteiskunnalliset uudistukset kärkitavoitteiksemme luomme samalla asioita, jotka voivat yhdistää puoluetta. Tämä täytyy huomioida myös viestinnässä; käytämmekö sanoja, jotka yhdistävät vai erottavat vasemmistoliittolaisia? Tarkoittaako duunari kielenkäytössämme jokaista työtätekevää ja onko punavihreydellä sama myönteinen merkitys kaikille? Ihmisille täytyy myös myös puhua kieliä, joita he ymmärtävät. Erilaisen koulutuksen saaneet, eri-ikäiset ja eri aloilla työskentelevät vaativat erilaista viestintää.

Kuva: FreeImages.com / Harald Wittmaack