Jäsenpalaute viestinnästä kertoo, että sanoilla on merkitystä vasemmiston uskottavuudelle.

Eilen vasemmistoliittolaisia puhuttivat puolueen jäseneksi tunnustautuvan Mia Merin tviitit, joissa hän arvosteli puolueen viestintää täydellisen epäonnistuneeksi. Arvostelu kohdistui Vasemmiston ja sen kärkinimien kannanottojen näkymättömyyteen sekä ”jäsenlehden” eli Kansan Uutisten nimeen, kuvavalintoihin ja yleiseen epäkiinnostavuuteen.

Minulla tuli avautumisesta tällaiset pointit mieleen:

1. Viestinnässä on tosiaan jotain pielessä, jos hyvää tahtova jäsen näin kokee ja perustelee.
2. Vastaus siihen, että ”suurimmat nimet kirjoittavat hissuksiin” on puoluejohdon ja muiden puoluepoliitikkojen kouluttaminen some-vaikuttamiseen ja ystävällinen kannustaminen reagoimaan nopeasti asioihin. Tätä saan tehdä myös omassa työssäni tiedottajana. Tosin täytyy puolustella sen verran, että Vasemmistolle myös on ”suuria nimiä”, jotka osaavat nopean ja hyvin muotoillun nettikommentoinnin.
3. Kansan Uutisten saama palaute menee varmasti toimituksen tietoon, ja vaikka se ei Vasemmiston jäsenlehti olekaan, sen näkyvyyttä saanee parannettua puolueen sivuilla ja liittymisen yhteydessä (uudelle jäsenelle kyllä tarjotaan tutustumistilausta). Kuvakritiikki on minusta ihan paikallaan, mutta on jännä lukea vertailua Vihreään Lankaan, jonka nettilehti on selvästi vanhanaikaisempi kuin Kusarin.
4. Kommentit Kansan Uutisten nimestä herättivät eniten ajatuksia. Kun aikani maistelin nimessä olevia sanoja, ymmärsin, mistä avautuja puhuu. Puoluelehdistöä ja kansandemokraattista perinnettä tuntemattomalle nimi ei välttämättä tuo mieleen perinteikästä sanomalehteä vaan sivustoja tyyliin Über-uutiset tai Kansan Muisti.

Neloskohta liittyy laajempaan teemaan, jota olen Vasemmiston ja vasemmistoliikkeen viestinnässä pohtinut. En sano, että puolueen äänenkannattajan pitäisi vaihtaa nimeään, mutta kansa on esimerkki retoriikasta, joka kaipaa joko kunnollista haltuunottoa tai korvaamista uudella.

Viestintästrategiaan pitää kirkastaa, mitä avainsanoja Vasemmisto haluaa omikseen. Lähdemmekö ottamaan kansaa takaisin oikeistopopulisteilta, nimeämmekö vastustajiksi porvarit vai jotain muuta, olemmeko itse vasemmistolainen vaihtoehto vai jotain vähemmän marginalisoivaa?

Kahden sanan brändäämisessä Vasemmisto on onnistunut ja ensimmäinen niistä on juuri Vasemmiston käyttäminen puolueen epävirallisena nimenä. Vaikka itsekin suhtaudun nimiasiaan kaksijakoisesti, sanasta näyttää tulleen johdonmukaisen toiston ansiosta synonyymi juuri Vasemmistoliitolle.

Toinen esimerkki onnistumisesta on punavihreän omiminen puolueen käyttöön. Myös muissa puolueissa on punavihreiksi itseään kutsuvia toimijoita, ja sanalla tarkoitetaan usein työväen- ja ympäristöpuolueiden yhteistyötä. Kuitenkin esimerkiksi Wikipedia-artikkeli punavihreydestä toteaa, että ”[p]unavihreys viittaa politiikassa vasemmistolaisuuden ja vihreyden yhdistelmään. Suomessa punavihreyttä edustaa Vasemmistoliitto.”

Mitään muuta tuo Wikipedia-artikkeli ei sitten sanokaan ja siinä on myös punavihreyden ongelma. Nettisanakirja ei ole tieteen mittari, mutta se antaa kuvan siitä, millä tasolla asiasta käydään keskustelua. Käsitteellä ei ole kunnollista sisällöllistä määritelmää, emmekä itse edes vedä yhtäläisyysmerkkejä sen ja ekososialismin välille. Kuten Kansan Uutisten ”työhaastattelussa” asian ilmaisin: ”punavihreyttä määritellään ennen kaikkea ulkoa päin. Se on jotain, mitä Timo Soini vastustaa.”

Kun palasin viime kesänä eduskunnasta Vasemmistonuorten tiedottajaksi, kävimme tiedottajan hommista vastanneen sijaiseni kanssa keskustelun retoriikasta. Hän kertoi pohtineensa perinteisen vasemmistosanaston käyttöä ja uudistaneensa erityisesti nettiviestinnän sanastoa jonkin verran.

Sen jälkeenkin nuorisoliiton viestinnässä on kiinnitetty asiaan huomiota. Syksyllä piti valita puhutaanko palkansaajista vai työväestä ja yritetäänkö työnantaja korvata paremmin hierarkioita kuvaavalla työnostajalla. Sanat luovat hegemoniaa, joten vallalla oleva oikeistolaisen hegemonian murtaminen on myös sanoista kiinni.