Hesarin juttu (linkki on kirjoituksen lopussa) syyskuussa Jehovan todistajien seurakunnissa näytetystä videosta sai kirjoittamaan muutaman kappaleen meidän ex-todistajien karttamisesta. Aihepiiri on usein aika keskeinen, kun joku kertoo syistään irtautua liikkeestä. Se myös on saarnaamistyön ohella asioita, joista todistajat ainakin mediassa nykyään tunnetaan.
Video opastaa yksiselitteisesti välttämään kaikkea yhteydenpitoa entisiin todistajiin ja sama käsky toistetaan monissa liikkeen julkaisuissa. Kuten Hesarin juttuun haastateltu teologi Aila Ruoho toteaa, ”kuka tahansa rivitodistaja myöntää karttamisen”. Kuitenkin Suomen Jehovan todistajien tiedottaja sen jutussa jälleen kiistää ja saivartelee ”uskonnollisen yhteydenpidon” katkaisemisesta.
Kirjoitin aiheesta enemmänkin myöhempää käyttöä varten, mutta pohdin muun muassa sitä, mitä minunkin lävitseni kaupungilla katsovat seurakuntalaiset ajattelevat, kun tiedottaja lehdessä väittää, että ei tässä mitään läpi katsota?
Tajusin sitten, että tuskin he mitään ajattelevat – hehän eivät nimittäin lue koko juttua. Kiistanalaisia asioita ja ylipäänsä jehovantodistajuutta kriittisesti käsittelevien juttujen karttaminen on oman uskon suojelemista, sillä sellaisissa jutuissa vaikuttavat pahat henkivoimat. Luulen – ja tässä kohtaa perustan luulon omiin kokemuksiini – että uskoa suojellaan oikeastaan tuhoutumiselta, joka seuraa joutumisesta kosketuksiin kriittisen ajattelun kanssa.
Kun itsekin tavallaan tietää, etteivät omat uskomukset kestä tarkastelua muussa kuin Jehovan todistajien oman kirjallisuuden valossa, mieluummin jättää kiistanalaiset asiat sikseen. Asioiden kyseenalaistaminen voi nimittäin johtaa yhteisön hylkäämäksi joutumiseen, mikä tuntuu vaikeammalta kuin jatkuva itsepetos.