”Milloin niitä TeKin pelejä taas on?” kysyi kahdeksanvuotias reilu kuukausi sitten. Kysymys ilahdutti, sillä en ollut aivan varma, olivatko lapset nauttineet edellisen kauden katsomokokemuksista yhtä paljon kuin isänsä – tai yhtään.

Paluu kiekkokatsomoihin alkoi toissakeväänä. Toisessa kotikaupungissani pelataan KHL-kiekkoa, joten vein puolisoni – vanhan jokerifanin – verestämään itse kenenkin muistoja. Vaikka Jokerit on sarjan suomalaisedustaja, oman suosikkini löysin idempää Suomenlahden rannalta vähän samaan tapaan kuin takavuosina valitsin Tepsin narrien sijaan.

Kansainvälinen kiekkoilu on kiinnostavaa, mutta elämysteollisuus jauhaa tunteita myös paikallistasolla. Tuttavapiirissäni intoillaan divarifudiksesta ja siihen liittyvä omistautuminen on jopa vähän kadehdittavaa.

Intoilun tarpeesta sekä rakkaudesta lajiin päätin hankkia kausikortin itsekin. Vanha kotiseura Kärpät on nykyään sen verran kaukana, että sen pelejä on helpompi käydä katsomassa Helsingin vanhassa hallissa. Punaiset paidat saivatkin valitsemaan kolmosdivarin ja Raahen Teräs-Kiekon.

Kiekkokatsomoissa on kyse yhteisöllisyydestä. En varmasti unohda koskaan Kärppien liiganousua keväällä 2000, täysien seisomakatsomoiden jännitystä ja yhteen ääneen huutavaa Raksilan hornankattilaa.

Raahen jäähallissa tunnelma ei ole aivan sama, mutta enpä ole itsekään enää 17-vuotias. Nyt lauantain kiekko-ottelu on kahdeksan- ja kymmenvuotiaan kanssa vietetyn viikon huipennus. Olemme yhdistäneet siihen myös karkkipäivän eli irttaripussit saa avata, kun istutaan hallin penkkiin. Erätauolla haetaan makkaraa ellei maha ole liian täynnä ennen peliä syödyistä pitsoista.

Uskottelen itselleni, että lapset saavat valita itse omat suosikkilajinsa, mutta merkit näyttävät hyviltä. Enää he eivät kysy pelin alkaessa, kumpi on TeKi. Varsinkin esikoinen seuraa nyt jo peliä ja innostuu maalin tullen tuulettelemaan. Nuorempaa vielä nolottaa isän kovaäänisyys ja vastustajan sikailujen tai tuomarityöskentelyn pohjattoman älykäs kommentointi.

Ensi lauantain peli jää syyslomamatkan vuoksi väliin, mutta marraskuussa pelataan oman perheeni paikalliskamppailu Haapaveden Huskeja vastaan. Siellä nähdään!

[Kolumni on julkaistu Raahen Seudussa 18.10.2017]