Eilen huomasin kirjaston pöydällä Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Läheiseni oli kehunut lestadiolaisperheestä kertovaa kirjaa, joten nappasin sen mukaani. Luin kirjastolla kolmasosan ja kotiin päästyäni loput.

Kauniisti kirjoitettu tarina pitää kiinni ja etenee monessa tasossa. Viimeisen luvun vertauskuvat tuntuvat kankeilta, mutta vastapainona on tuttuja paikkoja Oulussa, herkkää lapsiperhekuvausta sekä samaistuttavat päähenkilöt, joilla on vaikeuksia uskonsa vaatimusten kanssa. Suosittelen Taivaslaulua pelkästään jo kirjallisten ansioiden vuoksi.

Pohjois-Pohjanmaan kasvattina minullakin on käsitykseni lestadiolaisuudesta, ja siihen kirja tuo kivasti inhimillisiä värejä. Herätysliikkeellä ja Jehovan todistajilla on paljon yhteistä, vaikka itse olen tottunut näkemään paremmin erot. Lestadiolaiset suhtautuvat yhteiskuntaan todistajia avoimemmin ja ovat valmiita myös hankkimaan poliittista valtaa. Itsekin yhdistän lestadiolaiset yhtäältä telkkarittomuuden ja meikkaamattomuuden kliseisiin, toisaalta laajalle levittäytyneeseen poliittiseen ja taloudelliseen vallankäyttöön.

Eniten samaistuin kirjassa siihen, miten liikkeessä käsitellään epäilyksiä ja kyseenalaistamista. Molemmissa liikkeissä neuvotaan puhumaan puhujaveljen/vanhimman kanssa, vältetään julkisia keskusteluja ja jos mieltä jää jokin vielä kaihertamaan, se pitää vain uskoa pois. Hämmennystä ei saa aiheuttaa eikä kyseenalaistaa auktoriteetteja. Lopuksi sanotaan, että ”tämä nyt vain on näin”.

Suhtautuminen tietoon, tieteeseen ja Totuuteen oli keskeisiä asioita, joiden kanssa itse kamppailin ennen kuin erosin Jehovan todistajista. Uskonnon opetusten kyseenalaistamiseen vastataan loppujen lopuksi, että ”tämä on totta, koska tämä on totta, ja ongelma on se, ettet usko tätä todeksi, vaikka tämä on totta.”