Voitettuja äänestyksiä ja politiikkapohdintaa kaupunginvaltuustossa

Pääsin tälle vuodelle vielä toiseenkin kaupunginvaltuuston kokoukseen, kun puolet valtuustoryhmästä oli kokouksesta estynyt. Saimme pidettyä varajäsenisenä hyvän kokouksen ja vaihteeksi vaikutettuakin johonkin.

Talousarviokokouksessa hyväksyttiin budjetit niin kaupungille kuin hyvinvointi- ja koulutuskuntayhtymille. Jälkimmäiset menivät läpi yksimielisesti, mutta kaupungin talousarviosta äänestimme. Lisäsimme kaupunginhallituksen esitykseen 720 000 euroa vähän eri puolille budjettia.

Hallituksen esitystä kannatti äänestyksissä keskusta, muut puolueet olivat vasemmiston esityksen kannalla. Kuten yleensä, 43-jäsenisessä valtuustossa tarvittiin kaikki ryhmät ja erityisesti kolmihenkinen kokoomus kapinoimaan 19-jäsenistä ja lipsumatonta keskustaryhmää vastaan.

Tulos ei varmaan ollut kauhea yllätys kenellekään, sillä jo kaupunginhallituksen esitys oli ratkennut keskustalaisen puheenjohtajan äänellä, kun yksi vasemmistoedustaja oli kokouksesta pois. Nyt tällaista riskiä ei voinut ottaa, joten minäkin istuin kokouksessa äänestyksiin asti, vaikka lapset odottivat keskenään kotona.

Äänestimme myös kolmen määrärahan lisäämisestä investointisuunnitelmiin. Ne kaikki liittyivät enemmän tai vähemmän liikuntapaikkojen rakentamiseen. Esitykset kaatuivat ja jotenkin jäi sellainen tunne, että omien esitysten tekeminen oli tärkeämpää kuin niiden läpimeno. Itse tuin äänelläni kaikkia esityksiä, mutta valtuutetut äänestivät lopulta sen verran ristiin, ettei mikään esitys saanut riittävää kannatusta.

Menolisäykset herättivät moralistista närkästystä ja velkapelottelua vastustaneiden keskuudessa. Lapsille jätetään velkaa, kriisikuntana ei ole kiva olla ja kuultiinpa aina yhtä tuore vertaus siitä, kuinka kunnan taloutta pitäisi hoitaa niin kuin kotitaloutta (ei pidä, koska kotitaloudella ei ole esimerkiksi verotusoikeutta eikä lakisääteisiä tehtäviä). Itse jätän lapsilleni mieluummin euroina kuin pahoinvointina mitattavaa velkaa. 

***

Kaksi peräkkäistä valtuuston kokousta ovat panneet miettimään omaa suhdettani kuntapolitiikkaan. Mitään muuta konkreettista suhdetta meillä ei ole kuin nyt nämä kokoukset, mutta en voi väittää, etteikö homma vähän kiinnosta. Kokemus kuntalaisten asioiden ajamisesta, häivähdys vallantunnetta ja politiikan kiehtova strategisuus viehättävät yhä.

Samalla kuitenkin ensisijainen tunne tänäänkin (eilen) oli se, että olen pois lasten luota ja he tarvisivat minua. Jos elvyttäisin suhteeni kuntapolitiikkaan, en varmasti pystyisi säännöstelemään sitä sellaiseksi, että se mahtuisi mielenterveyskuntoutujan tämänhetkiseen elämään kuormittamatta sitä liikaa.

Yritän kyllä päästä irti kaikki tai ei mitään -ajattelusta, jossa asioita tehdään vain täysillä tai ei lainkaan, mutta tuloksellisuuden edellyttämä määrä kuntapolitiikkaa olisi joka tapauksessa enemmän kuin minun on mahdollista luopua vastaavasti jostain muusta. Yksipuoluejärjestelmää lähentelevässä kaupungissa tehokas vaikuttaminen vaatii enemmän tai ainakin erilaista tarmokkuutta kuin kehittyneeseen neuvottelukulttuuriin perustuvassa kunnassa.

Tässä auttaa toinen ajattelutapa, jota opettelen. Olen tajunnut, että lähes kaikki on elämässä mahdollista, vaikka olisi viettänyt suurimman osan siitä vaihtoehdottomuudessa. Niinpä kuntapolitiikkakin voi palata vielä joskus ja sopia taas elämään. Se saattaa tapahtua Raahessa tai jossain muualla. Ensi vuonna tai parin vaalikauden päästä. Isosti tai pienesti.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.