Ovikello soi tänään aamupäivällä Raahen-kodissani. Odottamaton vieras on elämässäni hyvin poikkeuksellinen tilanne enkä pystynyt kuvittelemaan muuta kuin vuokranantajan visiitin jotain korjaamaan tai tiedottamaan. Tajusin tilanteen vasta, kun oven takana hymyili kaksi Jehovan todistajaa. Olen ollut samassa tilanteessa elämäni aikana kymmeniä, jopa satoja, kertoja, nyt kuitenkin uudessa roolissa, ovenavaajana.

Entiset Jehovan todistajat suhtautuvat ymmärrettävän ristiriitaisesti tällaiseen tilanteeseen. Yhdet valmistautuvat pitkään keskusteluun, toiset haluavat lohkaista jotain terävää. Kolmannet toivovat, ettei ovikello koskaan soi, ja jättävät ehkä avaamatta kokonaan. Neljänsiä ja viidensiäkin suhtautumistapoja varmasti on.

Koska tiedän kokemuksesta, että kulttimaisen uskonnon kahleista voi vapautua, olen pohtinut tällaisten kohtaamisten merkitystä todistajille itselleen ja mahdolliselle heräämisprosessille. Oma kärsivällisyyteni ei riitä siihen, että lähtisin keskustelemaan uskonnosta tai edes ihmisoikeuksista tilanteessa, jossa toinen ei ole virittäytynyt keskustelemaan vaan julistamaan totuuttaan minulle. En kuvittele tällaisen ”keskustelun” kiskovan ketään kerralla kuiville tai välttämättä edes käynnistävän mitään kyseenalaistamiskelailua. Todistajat itse myös ajattelevat, että kaltaiseni ”luopiot”, jotka kritisoivat liikettä jopa julkisuudessa, yrittävät tartuttaa luopumuksensa heihin, jos vain saavat tilaisuuden.

En myöskään ajattele, että kenenkään vapauttaminen on minun vastuullani. Jehovan todistajista selviytymisessä ja mielenterveyskuntoutumisessa on aivan tarpeeksi tekemistä ilman ylimääräistä messiaskompleksia. Minun kohtaaminen julistustyössä voi lisäksi vahvistaa  tai heikentää todistajan sitoutumista liikkeeseen riippumatta siitä, mitä siinä tilanteessa teen. Näyttäydynkö todistajalle petollisena luopiona, pohjalle vajonneena reppanana vai elämäni onnellisinta vaihetta elävänä selviytyjänä riippuu monesta tekijästä – ja varsinkin siitä, mitä todistaja ajattelee jo ennen minun kohtaamistani.

En ole mitenkään etukäteen päättänyt, miten toimisin Jehovan todistajien tullessa ovelleni, mutta taisin toimia juuri siten kuin olen tilanteen mielessäni visualisoinut. Todistajan lyhyen intron jälkeen (olivat liikkeellä keskustellakseen elämän tarkoituksesta) totesin uskoakseni melko neutraaliin sävyyn, että 28 vuotta Jehovan todistajana oli aivan tarpeeksi. Sitten suljin rauhallisesti oven.

Lyhyen kohtaamisen aikana tapahtui kuitenkin jotain, mikä tuntui tärkeältä. Keskustelun aloittaneen todistajan avausrepliikki oli ”täällä olikin ihan tuntemattomia ihmisiä” heihin itseensä viitaten. Nyökkäsin toiseen todistajaan päin ja sanoin, että ”me tunnetaankin”. Entisen puolisoni sukulainen oli silminnähden kiusaantunut. Joutuipahan katsomaan silmiin kuitenkin – kaupungilla törmätessämme hän katsoo läpi eikä vastaa tervehdykseen.