Löysin Annamari Marttisen uuden romaanin sattumalta Helsingin kirjamessuilla lokakuussa. Messujen hälinässä jostain läheltä erottui kaiuttimen vahvistamaa puhetta Jehovan todistajista. Paikansin puheen parin osaston päässä olevalle lavalle, jossa Marttista haastateltiin romaanistaan Tässä meillä on kaikki nyt (Tammi 2019).

En ostanut kirjaa vielä messuilta, mutta otin seinälle heijastetusta kannesta valokuvan ja liitin sen lahjatoivelistalleni. Sain kirjan sitten isänpäivälahjaksi, koska olen niin rakastettu isä.

Romaanissa suomalainen Amanda rakastuu venäläiseen Valentiniin, joka rakastuu myös ja paljastuu myöhemmin Jehovan todistajaksi. Amanda on luterilainen tapakristitty, joka on oppinut välttelemään saarnaavia todistajia. En spoilaa rakkaustarinan lopputulemaa, mutta jotenkin hyvin realistiselta se vaikuttaa.

Pidin kirjasta paljon. Sen imu riitti, vaikka välillä teki mieli keskeyttää kiusalliset tai hankalat tilanteet laskemalla kirja kädestä. Tarina kuvaa tunnistettavasti ja koskettavasti sekä rakastumista että vieraaseen elämäntapaan törmäämistä. Kirjoitustyyli ja tarinaa sitovat motiivit tekevät tekstistä kiinnostavaa ja rullaavaa.

Henkilökohtaisesti kirjasta tekee kiinnostavan tietysti Jehovan todistaja -kytkös. Tuntuu tärkeältä, että liikettä käsitellään niin faktassa kuin fiktiossa muunakin kuin ovilla kiertävänä meeminä tai aseistakieltäytyjinä. Minulle romaani avasi myös näkökulmia Amandan maailmaan ja siihen, miltä kulttimeininki voi ilman omia kokemuksia näyttää.

Kun menneisyydessäni kerroin jollekin olevani todistaja, ajattelin sen asettavan välillemme muurin, jonka kumpikin ymmärrämme. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että se muuri oli minun päässäni. Se ehdottomuus, joka estää todistajaa ystävystymästä ulkopuolisten kanssa, syntyy jehovantodistajuudesta, ei muusta. Kirjassa Valentin selittää muiden suhtautuvan vihamielisesti todistajiin, mikä on osa liikkeen hellimää tarinaa. Muiden tuomitsemisella ja maailmasta eristäytymisellä taitaa olla jotain tekemistä tällaisen kokemuksen kanssa.

Valentinin hahmossa on myös asioita, joihin en pysty samaistumaan. Venäläinen kulttuuri ja vaikkapa sukupuoliroolit sopivat todistajuuden kanssa eri tavalla yhteen kuin minun omaksumani kulttuuri ja roolit. Elämä vieraassa maassa, turvapaikanhakijana vieläpä, asettaa hänet myös erilaiseen asemaan uskonnollisessa yhteisössään kuin mistä minulla on kokemusta. Tämä vaikuttanee hahmon kohtaamaan kontrolliin seurakunnassaan, mikä minun näkökulmasta vaikuttaa siis hyvin kevyeltä.

Todistajien uskomuksia ja opetuksia käsitellään asiantuntevan oloisesti ja pätkiä lainataan liikkeen omasta kirjallisuudesta. Kaikki ei mene aivan oikein, mutta uskomuksia tarkastellaankin ulkopuolisen silmin – siis siten, miten ne muille näyttäytyvät.

Eniten ajatuksia herättänyt huomio kirjasta on se, miten voimakkaasti Valentin pitää uskostaan kiinni, vaikka rikkoo liikkeen sääntöjä suhteellaan Amandaan. Asetelma on hyvin inhimillinen: rakastuminen ja ”moraaliton” elämä ulkopuolisen kanssa ei automaattisesti tarkoita koko uskonnon kyseenalaistamista, vaan voi jopa voimistaa tarvetta osoittaa kelpoisuuttaan seurakunnan silmissä. Jehovan todistajat itse tuskin haluavat antaa jäsenistään näin inhimillistä kuvaa.