Vuoden 2019 luvut

Kuluneen vuoden perinteinen summausblogaus käsittelee tällä kertaa kirjoja ja lukemista. Listasin vuoden aikana lukemani kirjat Twitteriin, loppuvuodesta iskin tiedot laskentaohjelmaan, opettelin muutamia laskemiskikkoja ja summasin hieman, mitä tuli luettua.

Uudempaa, valkoista ja suomenkielistä

Siinä missä edellisvuonna sain juuri ja juuri täyteen 25 kirjan lukuhaasteen, nyt tuli ilman haasteita luettua 53 kirjaa. Tämä on hieman myös identiteettiasia, sillä pidän taas itseäni lukevana ihmisenä ilman vanhoilla meriiteillä ratsastamisen makua.

Kirjailijoita kirjojen kansissa mainitaan ainakin 63 ja lisäksi varsinkin tietokirjaosastolla saattaa olla yhteensä parikymmentä kirjoittajaa lisää. Hieman useampi ”kansikirjailijoista” on naisia (36) kuin miehiä (27). Sukupuolijaon tein ihan vain etunimen perusteella juridista sukupuolta arvaillen, tosin ulkomaalaiset tarkistin netistä (jossa todennäköisesti kerrotaan juurikin juridinen sukupuoli).

Dekkaristi Fred Vargas olisi mennyt ilman tarkistusta toiseen sukupuolikategoriaan. Häneltä luin Sinisten ympyröiden miehen (Gummerrus 2007, suomentaja Marja Luoma). Erotin taulukoinnissa dekkarit omaksi genrekseen, mutta ei siihen kertynyt kuin viisi kirjaa yhteensä.

Representaatiomielessä kirjalistani on hyvin valkoinen. Ainoa poikkeus lienee Koko Hubaran Ruskeat tytöt (Like 2017). Tämä on myös yksi neljästä lukemastani esseekokoelmasta. Suurin osa kirjoista on ylipäänsä kirjoitettu alunperin suomeksi, vain 11 on käännetty jostain muusta kielestä ja nekin ymmärtääkseni valkoisten länsimaalaisten kirjoittamia. Ainoa kokonainen ei-suomenkielinen lukukokemukseni oli englanniksi julkaistu No one is too small to make a difference (Penguin Books 2019), johon on siis koottu Greta Thunbergin puheita vuosilta 2018–2019.

Valtaosa 53 kirjasta on julkaistu 2010-luvulla (44), 14 niistä jopa tänä vuonna. Vanhin kirja on Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies (Tammi, suomentanut Jorma Kapari) vuodelta 1983. Tosin ainakin Vladimir Majakovskin Minun löytämäni Amerikka (Savukeidas 2010, suomentanut Mika Rassi) ja Noam Chomskyn Tulevaisuuden valtio (Sammakko 2006, suomentanut Vesa Suominen) ovat alkujaan vielä vanhempaa perua, vaikka suomennokset onkin julkaistu tällä vuosituhannella.

Kirjakasan suurin kustantaja on Tammi, jolta luin seitsemän teosta. Into, Kosmos ja WSOY seuraavat perässä neljällä kirjalla. Toisaalta luin kaiken, minkä pienkustantamo Pesä vuoden aikana julkaisi eli Hanna Rentolan romaanin Heinäkuu ja Leena Sainion runokokoelman Särmää serenadissa, joka onkin ainoa lukemani runoteos.

Opiskelin journalismia

2019 oli ’lukemisen’ vuosi myös ’opiskelun’ merkityksessä. Suoritin vuoden aikana viestinnän ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnot, ja valmistunen tammikuussa. Pentti Raittilan ja työryhmän kirjoittama Jokelan koulusurmat mediassa (Tampereen yliopisto 2008) on listan ainoa kokonaan luettu tenttikirja, mutta ainakin 11 kirjaa yhteensä 20 tietokirjasta käsittelee mediaa ja journalismia jollain tavalla. Rajanveto on myös hieman hankalaa, sillä suhtaudun kaikkiin tietokirjoihin yleensä toimittajan uteliaisuudella ja pohdin aiheita ammattini kautta. Esimerkiksi listan ainoa sarjakuva – Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet (Kosmos 2017) kertoo tavallaan mediasta, tavallaan jostain muusta.

Opiskelun myötä myös ammatti-identiteetti oli voimakkaasti esillä tänä vuonna. Lopetin Liberon päätoimittajan työn keväällä ja tein freelancerina juttuja ja taittotöitä kouralliselle asiakkaita. Opinnäytetyöni tein Kansan Tahdon lukijayhteisöstä ja vasemmistolehden hallitustoiminta vaati muutenkin resursseja. Kansan Tahdon historiikki jäi vielä lukematta, mutta tänä vuonna luin viimein johtamani Yleisen Lehtimiesliiton molemmat historiikit: Jarmo Peltolan Agitaattoreista toimittajiksi – Yleisen Lehtimiesliiton neljä vuosikymmentä 1947–1987 (YLL 1988) ja Elias Krohnin Aatteen paloa, tiedon janoa – Yleinen Lehtimiesliitto 1947–2017 (YLL 2017).

Käsittelimme lukemista ja kirjallisuutta myös podcastissa.

Fani-, matka- ja muuten vain kiinnostavia kirjoja

Tietokirjoihin sisältyvät myös kaksi bändikirjaa, joita en lukenut toimittajana vaan ihan puhtaasti fanipoikana. Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018) ja Hippo Taatilan Teflon Bible (Johnny Kniga 2019) täyttivät pääni tiedolla ja sydämeni rakkaudella suurimpia suosikkejani kohtaan.

Tänä vuonna tuli matkailtua vähemmän kuin parina edellisenä, mutta pari matkakirjaa sentään tarvittiin. Maaliskuisessa Roomassa luin Miki-minikirjana Taavi Soininvaaran Toinen peto -dekkarin (Otava 2013) ja kesä-heinäkuun vaihteen Lissabonissa Veera Vaahteran Sopivasti sekaisin (Tammi 2017). Heinä-elokuun vaihteessa matkasimme tosin kotimaassa ja parin reissuviikon aikana tuli esimerkiksi kuunneltua Tove Janssonin Kesäkirja (WSOY 2012, lukija Linda Liukas, suomentanut Kristiina Kivivuori) ja luettua Riikka Pulkkisen Vieras (Otava 2012).

Veera Vaahterahan on siis Pauliina Vanhatalon viihdenimimerkki. Nykyisen raahelaisen tuotannosta kuuntelin myös omaelämäkerrallisen Keskivaikean vuoden (S&S 2015, lukija Anni Kajos). Lisäksi luin hänen suomentamansa Rebecca Solnitin Miehet selittävät minulle asioita (S&S 2019).

Lasten kanssa iltakirjana tuli luettua Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 (S&S 2018, suomentanut Maija Kauhanen) sekä Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittama Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into 2019). Jos luettiin muutakin, pidin ehkä kirjoja liian lapsellisina listattaviksi.

Erityinen kiinnostuksen kohteeni Jehovan todistajat näkyi kahdessa romaanissa. Ben Kallandin Vien sinut kotiin (Atena 2017) oli lukulistalla pidempään, Annamari Marttisen Tässä meillä on kaikki nyt (Tammi 2019) tuli vastaan aivan sattumalta. Kirjoitin molemmista liikettä käsittelevään blogiini.

Voimakkaimmat kokemukset

Koko kirjaluettelon lyhyine luonnehdintoineen voi tarkistaa tosiaan Twitteristä, mutta kokoan tähän muutaman erityisen kirjan. Erityisyyttä arvioin ihan siltä pohjalta, että kirja piti voimakkaasti otteessaan, meni tunteisiin eikä päästänyt välttämättä irti edes viimeisen sivun jälkeen. Tämä jotenkin sulkee pois kiinnostavatkin tietokirjat, joista pitää siksi edellä mainittujen lisäksi erikseen hoksauttaa Minja Koskelan kirjoittama Ennen kaikkea feministi (Karisto 2019) sekä Antto Vihman, Jarno Hartikaisen, Hannu-Pekka Ikäheimon ja Olli Seurin urakoima Totuuden jälkeen (Teos 2018).

Mutta siis tässäpä oman vuoteni top7-tunnekirjat lukemisjärjestyksessä. Näihin kaikkiin liittyy kylmiä väreitä ja/tai yhdeltä istumalta lukemista ja/tai voimakkaasti koettua nostalgiaa/surua/muuta liikutusta:

  • Johanna Sinisalo, Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000)
  • Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen, Nainen parvekkeella (Bazar 2016)
  • Riikka Pulkkinen, Raja (Gummerus 2006)
  • Tommi Kinnunen, Pintti (WSOY 2018)
  • Jo Nesbø, Poliisi (Johnny Kniga 2014, suomentanut Outi Menna)
  • Ben Kalland, Vien sinut kotiin (Atena 2017)
  • Laura Honkasalo, Sinun lapsesi eivät ole sinun (Gummerus 2004)

Ps. Twitterissä pitää sitten huomioida, että 14. kirjan jälkeen ketju meinaa mennä rikki, mutta se jatkuu hieman toiseen suuntaan. Klikkaa vain molemmat vastaukset näkyviin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.