Viime viikolla ilmestyi kaksi huomiota saanutta artikkelia, joissa käsiteltiin perussuomalaisia. Toimittaja Tommi Nieminen kirjoitti Helsingin Sanomissa avoimen kirjeen kansanedustajille ja melbournelaiseksi opettaja-kirjamyyjäksi mainittu Chris Dite raportoi puolueen menestyksestä Jacobinissa.

Juttujen fokus ei ole sama, vaan Hesarissa puhutaan vihapuheesta, kun taas Jacobinin aiheena on perussuomalaisten valtapoliittinen asema. Kiinnostavaa on kuitenkin, miten erilainen populistipuolue niissä esitellään.

Niemisen avoin kirje vetoaa kansanedustajiin aikuismaisten käytöstapojen puolesta ja vihapuhetta vastaan. Maan suurimmassa päivälehdessä julkaistu puheenvuoro on arvokas myös siksi, että se vihjaa ”poliittista” antirasistin leimaa välttelevän liberaalijengin havahtuvan ongelmaan ja vaativan sen ratkaisemista. Ratkaisuja kirjeessä ei juuri esitetä, vaan toivotaan kansallista yhtenäisyyttä ja luotetaan toiveikkaasti pohjimmiltaan fiksuihin suomalaisiin. Ongelman näyttävä esiin nostaminen on kuitenkin kiitoksen arvoinen teko.

Avoimen kirjeen jako ”keskenkasvuisiin” ja ”kypsästi käyttäytyviin” persuedustajiin ansaitsee puolestaan kritiikkiä. Perussuomalaisten poliittista agendaa sanotaan jutussa kapeaksi mutta mielekkääksi keskustelunaiheeksi. Rasistiseen maailmankuvaan ja ehdotuksiin perustuva poliittinen ohjelma typistetään esimerkkikysymyksiksi: Millä ehdoilla Suomi ottaa vastaan humanitaarista maahanmuuttoa – vai ottaako lainkaan? Missä laajuudessa Suomen on kannettava vastuuta ilmastonmuutoksesta? Onko Suomen itsenäisyys vaakalaudalla, jos EU:n liittovaltiokehitys syvenee?

Vihapuheeksi yltyvä ”keskenkasvuisuus” näyttää onnistuneen yhdessä tavoitteessaan: kiinnittämään huomion itseensä ja normalisoimaan perussuomalaisten rasistista politiikkaa.

Jacobinin jutussa ei tällaista eroa etsitä vaan nähdään ”jopa entistä avoimemmin ja räikeämmin maahanmuuttovastainen” puolue, joka tarjoaa vastaukseksi osattomuuden tunteeseen vihaa ”kantakaupunkieliittiä” ja maahanmuuttajia kohtaan.

Näkemysero tulee selvästi esiin, kun tarkastellaan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon roolia ja kiinnostusta ”hillitä puolueen jyrkintä äärilaitaa”, kuten Nieminen kirjoittaa. Hesarissa kiinnostuksesta ollaan epävarmoja ja viitataan nuorisojärjestön etnonationalistien paheksumiseen. Jacobinin jutussa Halla-ahosta puhutaan puolueen äärimmäisen maahanmuuttovastaisen osan johtajana ja todetaan hänen käyttäneen kansanedustajien vihapuhetapauksia vain tilaisuutena vaatia kansanryhmää vastaan kiihottamisen poistamista rikoslaista. Myös puheenjohtajan oma toiminta toimittajien maalittamisessa tuodaan esille.

Dite ehdottaa ratkaisuksi äärioikeistolaisen populistipuolueen uhkaan luokkapolitiikan elvyttämistä, jotta se ei voisi esiintyä ”unohdetun kansan” vaihtoehtona. Nieminen pitää uhkana vain vihapuhetta ja neuvoo perussuomalaisia piilottamaan ainakin ”räikeimmän hihamerkkisiipensä”, etnonationalistit, jos se haluaa seuraavaan hallitukseen.

Sisäpolitiikka näyttää yksinkertaisemmalta ulkoapäin katsottuna. Läheltä on helpompi erottaa nyanssit, mutta samalla kokonaiskuva saattaa hämärtyä. Päivittäinen kiihottamisen kuunteleminen myös turruttaa. Ehkä siksi suomalaislehdessä halutaan korostaa eroa aikuismaisten ja keskenkasvuisten perussuomalaisten välillä.

Halutessaan selityksen näkemyseroille löytää myös julkaisujen erilaisesta luonteesta. Jacobin julistautuu amerikkalaisen vasemmiston johtavaksi ääneksi, joka tarjoaa sosialistisia näkökulmia. Hesari taas on viime vuosisadan alkupuolen liberaalipuoluekytkösten jälkeen ollut riippumaton lehti, joka on ottanut kantaa muun muassa Suomen EU- ja Nato-jäsenyyksien puolesta. Journalistista tekstiä siis molemmat, mutta politiikkakäsitys ilmeisen erilainen.