Raymond Franzin Crisis of Conscience -kirjan kansikuva

Luin klassikkokirjan Jehovan todistajien kulisseista

Keväällä julkaistiin suomeksi Raymond Franzin kirja Omatunnon kriisi, jonka ensimmäinen versio on julkaistu englanniksi jo vuonna 1983. Kirjasta on sittemmin ilmestynyt useampi päivitetty versio. Suomennos perustuu viimeisimpään, vuoden 2004 laitokseen, johon on lisäksi päivitetty muutama suomentajan huomautus. Kirjoittajan merkittävän aseman vuoksi kirja on ”alansa” klassikko, joten oli jo aikakin saada se suomeksi.

Raymond Franz toimi Yhdysvalloissa Jehovan todistajien kansainvälisen järjestön johtoryhmässä – JT-kielellä hallintoelimessä – lähes vuosikymmenen 1970-luvulla ja erotettiin järjestöstä vuonna 1981. Hän kertoo kirjassa liikkeen terävimmän johdon toiminnasta, todistajien opillisesta kehittymisestä sekä omasta omatunnon kriisistään. Ensin mainituista asioista saa järjestön omasta viestinnästä paljon suppeamman ja kaunistellumman kuvan. Oma käsitykseni järjestön johtamisesta laajeni valtavasti, vaikka ehdin olla liikkeen vaikutuspiirissä 28 vuotta elämästäni.

Kirjan pääväite on, että Jehovan todistajat ovat tehneet järjestöstään ja sen opetuksista tärkeämmän auktoriteetin kuin Raamatusta ja jumalastaan. Tästä johtuen sen säännöt tunkeutuvat pidemmälle ihmisten elämiin kuin raamatullisesti olisi perusteltua. Franzin oma 40-vuotinen todistajaura päättyi siihen, ettei hän mukautunut uuteen sääntöön, joka kielsi kanssakäymisen järjestöstä eronneiden kanssa.

Kertomuksia isosta J:stä, Järjestöstä

Todistajien järjestössä – Seurassa, kuten he sitä itse kutsuvat – myös uskonopillisiin asioihin suhtaudutaan yhtä tiukasti kuin sääntöihin. Franz kuvailee, miten kriittinen keskustelu järjestön opetuksista ja vaihtoehtoisten tulkintojen pohtiminen on mahdotonta jopa yksityisissä keskusteluissa. Luopio on jokainen, joka ajattelee jostain oppikysymyksestä toisin, vaikka hän ei edes taivuttelisi muita kannalleen.

Opetukset ja säännöt ovat muuttuneet vuosien aikana. Esimerkiksi todistajien kanta siviilipalvelukseen asepalveluksen vaihtoehtona muuttui vuonna 1995, jolloin se jätettiin järjestön jäsenten omaan harkintaan. Franz kertoo, että yli puolet järjestön hallintoelimen jäsenistä oli valmis muuttamaan kantaa jo parikymmentä vuotta aiemmin, mutta muutokseen olisi tarvittu kahden kolmasosan enemmistö.

Kannan muuttaminen ei ole itsessään väärin ja päätöksenteon säännöistä on syytä pitää kiinni, mutta tapaus kuvaa liikkeen toimintatapoja toisellakin tavalla. Moni todistaja oli kärsinyt siviilipalveluksesta kieltäytymisen seurauksena kuukausien tai vuosien vankilatuomion tai muita vaikeuksia. Toiset olivat suostuneet siviilipalvelukseen ja saaneet rangaistuksen järjestön sääntöjen rikkomisesta. Sen sijaan, että järjestö olisi pahoitellut vanhan opetuksen ihmisille aiheuttamia hankaluuksia, se leimasi mahdolliset katkeruuden tunteet heikkouskoisuudeksi.

Sama suhtautuminen ja vastuun välttely näkyy muissakin oppi- ja sääntömuutoksissa, jotka vaikuttavat syvästi ihmisten elämään. Järjestön kirjallisuudessa ja puheissa on historian aikana esimerkiksi nostatettu suuria odotuksia tiettyjä vuosilukuja kohtaan. Viimeisimpänä todistajat odottivat, että heidän tulkitsemiaan raamatullisia ennustuksia olisi alkanut toteutuna vuonna 1975. Näiden odotusten vuoksi moni oli jättänyt ”elämänsä elämättä” ikuista elämää odotellessaan: kieltäytynyt opiskelemisesta tai luopunut työurasta ja omaisuudestaan. Franz näyttää näissä tapauksissa toistuvan kaavan. Järjestö vetäytyy kaikesta vastuusta ja antaa ymmärtää, että yksittäiset todistajat ovat odotusten rakentelun takana.

Jopa räikeämpää välinpitämättömyyttä jäsenten elämiä kohtaan edustaa Franzin kuvailema tilanne Malawissa ja Meksikossa 1970-luvulla. Malawissa todistajia vainottiin ja tapettiin, kun nämä järjestön ohjeiden mukaan kieltäytyivät hankkimasta maan valtapuolueen pakolliseksi julistamaa puolueen jäsenkorttia. Samaan aikaan Meksikossa järjestö kehotti todistajia hankkimaan lahjuksilla armeijan reserviläistodistuksen. Järjestöllä ei ollut Malawissa toimintavapauksia eikä siksi muuta menetettävää kuin jäsentensä henki, kun taas Meksikossa todistajat olivat taloudellisista syistä rekisteröityneet uskonyhteisön sijaan kulttuurijärjestöksi. Tämän aseman säilyttäminen olisi voinut hankaloitua, jos jäsenet olisivat uskontoonsa vedoten kieltäytyneet asepalveluksesta ja reserviläistodistuksen hankkimisesta. Tilanne kuvaa myös järjestön uskoa omaan auktoriteettiasemaansa: malawilaisille ja meksikolaisille ei löytynyt yhteistä raamatullista periaatetta noudatettavaksi, vaan tärkeintä oli tehdä, mitä järjestö käskee.

Merkittävä kulttuuriteko

Historiankirjoituksen lisäksi Omatunnon kriisi -kirjassa on kiinnostavaa se, miten kirjoittaja itse asemoituu Jehovan todistajista erottamisensa jälkeen. Franz ei menetä uskoaan vaan kokee jumalsuhteensa jopa vahvistuneen eron jälkeen. Myös Raamatun lukeminen on hänen todistuksensa mukaan hengellisesti antoisampaa, kun sitä ei lue ”lahkolaisen näkökulmasta”. Jehovan todistajien myötä kristinuskon hylänneelle tämä näkökulma on avartava, ja uskonsa kanssa kipuilevalle se voi olla eheyttävää.

Minulle entisenä todistajana kirjan keskeinen oivallus on se, miten Jehovan todistajat järjestönä hallitsee itsestään kerrottavaa tarinaa – ainakin sisäisesti. Yksimielisyyden ylläpito pelottelulla, mustaamaalaamisella ja sosiaalisella kiristyksellä on niin syvällä järjestön ytimessä, että yksilöllä saattaa kestää kauan irtaantumisen jälkeen ennen kuin pystyy näkemään tarinan omilla silmillään.

Kirja löytyy suomeksi ymmärtääkseni vain tiedostoina netistä. Oman kappaleeni latasin Johanneksen poika -sivustolta. Harrastelijakäännöksen huomaa paikka paikoin, mutta mahdolliset virheet eivät vesitä kirjan sanomaa. Suomennos on joka tapauksessa vuoden merkittävimpiä kulttuuritekoja!

Kuvassa on englanninkielisen kirjan kansikuva.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.