Tänään Spotifyhin ilmestyi podcast-jakso, jossa olen vieraana puhumassa Jehovan todistajista lähtemisestä. Porttikielto pelastukseen -podcast on osa tekijänsä amk-opinnäytetyötä. Muissa jaksoissa omista kokemuksistaan kertoo neljä muuta kristillisistä yhteisöistä irtaantunutta.

Itsestään puhuminen podcastissa on itsessään kiinnostavaa, ja yhteiskunnallisesti tärkeä aihe tekee siitä vielä kiinnostavampaa. Juttelemme muun muassa siitä, miten olen päättänyt kääntää lahkomenneisyyden asiantuntemukseksi, sekä nykysuhteestani uskontoon henkilökohtaisesti ja uskonnontutkimuksen opiskelijana.

Entisistä uskonyhteisöistään puhuvat saavat helposti kritiikkiä siitä, etteivät ”mene eteenpäin” vaan vatvovat katkerina menneitä. Omista ulostuloistani tätä huutelua ei ole toistaiseksi minulle asti kantautunut, mutta viimeksi eilen huomasin somessa nuoren ex-muslimin saavan ”hyvää tarkoittavaa” koulutusta, miten entiseen yhteisöön ja lähtemiskokemuksiin pitäisi suhtautua. Myös somessa seuraamani entiset lestadiolaiset saavat järkiään hiljentämiseen pyrkiviä kommentteja lahkoa käsitteleviin julkaisuihinsa.

Näiden jätettyjen yhteisöjen jäsenten pelaama katkeruus-kortti kertoo pelin hengen selvimmin. Sillä kritiikistä ja kokemuksista pyritään tekemään tunteellisia ja siten epärationaalisia, hieman säälittäviäkin. Se vapauttaa kritiikin kohteen kuuntelemasta ja kertoo muillekin, ettei sitä pidä ottaa tosissaan. Myös Jehovan todistajat ovat mestareita entisten jäsentensä demonisoimisessa, ja tästä puhun podcastissakin.

Kuten sanottua, myös ulkopuoliset ihmiset saattavat kertoa ex-uskoville esimerkiksi, että entisen uskonnon ei pidä antaa ”hallita ajatuksiaan” tai muuta alentuvaa. Tarkoitus voi olla hyvä, mutta usein uskonnosta irtaantuneet ovat kokeneet jo aivan tarpeeksi tunteiden ja tärkeysjärjestysten sanelemista. Kokemustensa sanallistaminen, analysointi ja liittäminen yleisempiin ilmiöihin lienee monelle myös tärkeä vaihe oman toimijuuden haltuunottamisessa. Eikä sen tarvitse jäädä ”vaiheeksi”. Kokemukset Jehovan todistajana tulevat aina olemaan osa identiteettiäni, määrittämään osaltaan suhdettani moniin muihin asioihin ja todennäköisesti nousemaan pinnalle aika ajoin.

Podcastissa kerron tarinaani taas hieman eri kulmista kuin ennen. Juttelen lapsuudesta, yksinäisyydestä ja suhteestani vanhempiini. Ei ehkä mitään syvempää kuin terapiassa juttelin, mutta tunsin saavani ajatuksia kokoon jotenkin paremmin kuin ennen. Nauhoitus oli minulle myös tilaisuus tsekata, mikä nyt tuntuu puhumisen arvoiselta ja millaisiin uusiin suuntiin monta kertaa puhutut teemat tässä hetkessä lähtevät laajenemaan.

Kiitos Aaronille juttutuokiosta! Kun kuuntelin ensimmäisen raakaversion, ahdistuin hetken aikaa tajutessani, että tämä on tosiaan reilun tunnin mittainen keskustelu eikä samanmittaisesta haastattelusta koottu 5000 merkin lehtijuttu. Mutta kuulostan aivan fiksulta vielä toisenkin kuuntelun jälkeen. Tsekkaa, jos et usko!