Eduskuntavaalien aikaan eipäsjuupasteltiin some-vaaleista – voisiko sosiaalinen media tavalla tai toisella ratkaista vaalituloksen. Eipä niistä hypen suuruisia some-vaaleja tullut mutta ehkä jotain kuitenkin.
Eduskunnan kokoonpano muuttui radikaalisti ja sosiaalisella medialla oli siinä osansa. Tosin blogi- ja foorumikirjoittelun kautta sytykettä saanut Perussuomalaisten nuivan siiven kannatus oli jo edellisten kunnallisvaalien peruja. Subjektiivisena kokemuksena voin myös kertoa, että omaan äänestyspäätökseeni vaikutti suuresti ehdokkaan esiintyminen Facebookissa ja YouTube-videoilla.
Presidentinvaali voisi viedä sosiaalisen internetin hyödyntämisen seuraavalle tasolle. Ajatuksen minulle antaa Jörn Donner Suomen Kuvalehden blogissaan, jossa hän mainitsee näin:
Ihme kyllä sosiaalinen media ei ole keksinyt kerätä 20 000 halukkaan joukkoa sekoittamaan peliä ja tuomaan esille ehdokasta puolueiden ulkopuolelta.
Aikaa on pari kuukautta, mutta ottaako joku haasteen vastaan? Ja kuka se ehdokas olisi?
Ongelma tuossa on mun mielestä se, että sosiaalinen media ei tarkoita joukkoa samoin ajattelevia ihmisiä. Sosiaalisessa mediassa on yhtä lailla persuja, kokkareita, kepuleita ja vassareita (jne.) kuin muuallakin.
Presidentinvaalissa ehdokkaita on sen verran vähän, että media-aikaa luultavasti liikenee sen verran paljon, että näkyvyyttä saa ilman sosiaalista mediaakin. Pieni ehdokasjoukko voi myös ”päättää”, ettei kukaan osallistu sosiaaliseen mediaan aktiivisesti.
Uskon silti, että some-läsnäololla voisi saada sympatiapisteitä, ehkä sympatiaääniäkin. Julkkispoliitikotkin ovat aika vieraita meille äänestäjille. Some-tuttu on vähintään puolituttu ja tuttua on helpompi äänestää kuin ventovierasta.
Ajatus lähti tosiaan ajatuksesta, että somen voimaa käytetään tarpeellisen kannattajakunnan keräämiseen jollekin puolueiden ulkopuoliselle. Jostain syntyvät ”kansalaisrintamat”, jotka ajavat ehdokkaita puolueidenkin ehdokkaiksi. Some-näkyvyys kampanjan aikana taas on asia erikseen – presidentinvaalihan ei yleensä kärsi äänestäjäpulasta, joten aika repäisevää pitäisi kai läsnäolon olla mihinkään lopulta vaikuttaakseen.
Donnerin ehdotus ei ole käytännössä mahdollinen, koska valitsijayhdistyksen täytyy kerätä paperisia kortteja. Ei siis riitä ”Jos 20 000 tykkää, olen käytettävissä presindetinvaalissa ehdokkaana” – Facebook-ryhmä.
Sosiaalisessa mediassa ei itsessään ole sellaista voimaa, joka saisi joukot liikkeelle. Asian täytyy olla kiinnostava ja mukaansa tempaava. Toki hyvä sisältö lähtee liikkeelle viraalina ja tavoittaa monia, jotka saattavat olla kiinnostuneita.
Totta, paperikorttien ongelmaa pohdin mielessäni minäkin. Vaatisi kai jotain 100 000 tykkääjää, jotta löytyisi 20 % paperiallekirjoittajaakin…
Vaikka sossumediassa ei itsessään voimaa olekaan, ihmiset voisivat jo olla tottuneempia netin kautta toimimiseen kuin ennen. Olisikohan vastaus ollut eri, jos Jorma Ollilaa olisi kysynyt ehdolle 20 000 ihmisen Facebook-porukka eikä keskustapuolue?
Saattaa tosiaan olla, että joku lähtisi kansalaisten ehdokkaaksi mielummin kuin puolueen.
Piraattipuolue luopui ehdokasasettelustaan, kun sähköisiä kannatuskortteja ei hyväksytä.