Presidentinvaalista jäi toiveikas tunnelma. Vaikka toisen kierroksen ehdokkaat eivät omaa ääntäni ansainneetkaan, seurasin kampanjointia hyväksyvästi nyökytellen.

Kampanjoinnilla en tarkoita ehdokkaiden kampanjaorganisaatioiden toimintaa. Erityisen hyvilläni olin kaikesta pöhinästä, jota yksittäiset kannattajat loivat omilla tempauksillaan. Flash mobit, post-it-laputukset ja pelkkä ihqtuskin osoittavat, että sosiaalisen median kautta tavallisen kansalaisen on helppo työntää lusikkansa kiinnostavaan soppaan. (Esimerkit ovat Pekka Haaviston kampanjasta, jonka kannattajia suuri osa vääristyneestä verkostostani ovat/olivat.)

Toivoa sopii, että kunnallisvaalit ovat yhtä kiinnostavaa keittoa kuin suhteellisen merkityksetön kuninkaanvalinta.

Vaaliähky iski jossain vaiheessa minuunkin, ja monen agitointi ylitti ärsytyskynnyksen. Tiedä sitten, kuinka iso osa ähkystä ja ”ylilyönneistä” oli todellisuudessa niistä kertovien uutisten aiheuttamaa harhaa. Pahimmat näkemäni ylilyönnit tehtiin lööppitoimituksissa.

Minulle nämä olivat jo toiset some-vaalit. Syyskuussa en tätä tajunnut, kun kyselin, joko presidentivaaleista tulisi sellaiset. Kuitenkin jo kevään eduskuntavaaleissa sain lähes kaikki tietoni ehdokkaista ja näiden mielipiteistä sosiaalisen median kautta. Sama jatkui presidenttikisassa.

Kevään vaaleissa eniten kannatustaan kasvattanut puolue ei saanut presidenttiehdokastaan kolmen kärkeen. Nyt presidentinvaalissa toiseksi jäänyt keräsi ennätyskannatuksen puolueensa aiempiin ehdokkaisiin verrattuna. Kannatuksen kanavointi kunnallisvaaleihin panee kampanjakoneiston sosiaalisen median taidot todelliseen testiin.