Suhtautumista liikkeen ulkopuolisiin ihmisiin kuvaa kaksi kokemaani tapausta.

Ensimmäinen tapahtui juhannuksena 2010 Ouluhallissa, jossa osallistuin muiden Pohjois-Suomen Jehovan todistajien kanssa jokakesäiseen konventtiin. Sen ohjelmaan kuuluu perinteisesti liikkeen opetuksia havainnollistava näytelmä. Tällä kertaa näytelmä varoitti ystävystymästä ”maailmallisten” eli ei-todistajien kanssa.

Muistan näytelmästä kohtauksen, jossa ”vaarallisia ystävyyssuhteita” luonut päähenkilö joutui uusien ystäviensä kanssa liikenneonnettomuuteen. Koska ystävät eivät olleet Jehovan todistajia ja siten tosiystäviä, he lavastivat todistajan syylliseksi onnettomuuteen. Tarinan opetus oli, ettei liikkeen ulkopuolella ole todellista ystävyyttä. Näytelmä painotti myös sitä, miten liikkeen jättäminen rikkoo suhteet uskoviin sukulaisiin ja satuttaa heitä.

Olin herkistynyt aiheelle, koska olin seurannut sivusta ja osallistunut jo muutaman vuoden ajan läheisen sukulaiseni karttamiseen eli yhteydenpidon katkaisemiseen hänen kanssaan. Toiseksi olin itse ystävystynyt läheisesti ”maailmallisen” henkilön kanssa, ja kokemukseni ystävyyssuhteista liikkeen sisä- ja ulkopuolella oli täysin erilainen kuin näytelmässä esitettiin.

Työntelin pieniä lapsiani vaunuissa Ouluhallin juoksuradalla ja seurasin näytelmää ajatusten risteillessä päässäni. Oli vaikea uskoa, että sillä haluttiin korostaa tällaista ylenkatsetta muita ihmisiä kohtaan.