Toukokuun lopulla luin kuvausta Polykarpos Smyrnalaisen marttyyrikuolemasta ja etsin vastauksia siitä esitettyihin kysymyksiin. Vastaukset eivät olleet aivan suoraan kopioitavissa tekstistä, mutta huomasin yhtäkkiä, miten tutulta tuo puuha tuntui. Jehovan todistajat ”tutkivat Raamattua” lukemalla järjestön julkaisuja ja vastaamalla niihin valmiiksi painettuihin kysymyksiin. Vastaukset löytyvät suoraan tekstistä.
Kun aloin aikanaan miettiä eroa Jehovan todistajien yhteisöstä, suhtautuminen tutkimiseen oli yksi selkeimpiä minua vaivanneita asioita. Todistajat puhuvat järjestön oppien opiskelusta ’tutkimisena’. Edellä kuvaillun kaltaiset luetunymmärtämistehtävät eivät tietenkään ole aitoa tutkimista, eikä sanalla tarkoitetakaan uuden tiedon tuottamista vaan järjestön tuottaman tiedon omaksumista. Yhteinen ”tutkimistilaisuus” on ’tutkistelu’ – sana, jota en kuule käytettävän juuri missään muussa yhteydessä.
Seurakunnan yhteisten tutkistelujen lisäksi todistajia kannustetaan jatkuvasti henkilökohtaiseen ja perheenkeskiseen tutkimiseen. Raamatusta johdetulla retoriikalla puhutaan hengellisestä ruoasta, jota täytyy saada säännöllisesti, ja erotellaan se vielä maidonkaltaisiin vauvanruokiin ja varttuneempien tuhdimpaan ravintoon. Tutkimuspainotus antaa ymmärtää, että ahkeralla tutkimisella Raamatusta ja järjestön ’totuudeksi’ nimittämästä oppijärjestelmästä löytyy jatkuvasti uutta tietoa ja ymmärrettävää. Todistajat ovat myös ylpeitä siitä, että tuntevat Raamatun sisällön melko hyvin ja saavat siitä joskus ulkopuolisilta tunnustustakin. Itsekin todistajana pidin tärkeänä sitä, että uskominen perustui tietoon eikä hurmoksellisuuteen, ”valaistumiseen” tai yliluonnollisiin kokemuksiin (mutta ”tiedon” taustalla olevasta mielenhallinnasta ehkä kirjoitan joskus toiste).
Minusta tutkiminen tai opiskelu ei ollut kuitenkaan kiinnostavaa. En sitä tietenkään sanonut kenellekään ääneen, mutta Jehovan todistajien opetus on tyyliltään ja sisällöltään melko lapsellista ja älyllisesti epäkiinnostavaa. Tätä voi tietysti pitää omana ongelmanani ja ylpeyden syntinä, sillä lapsellisuus ja epäkiinnostavuus voi tarkoittaa myös yksinkertaisuutta, jonka avulla opetus voi tavoittaa ihmisiä koulutustasosta ja oppimistyyleistä riippumatta.
Joka tapauksessa tämä kokemukseni aiheutti sen, että tunsin olevani jollain tavalla huono todistaja, joka ei osaa uppoutua järjestön kirjallisuuteen tai saa siitä itselleen iloa. Tämä ei ollut ainoa todistajuuden piirre, johon tunsin sopivani huonosti, mutta yksi niistä, jotka loivat jatkuvaa itsestä johtuvan kuulumattomuuden tunnetta. Oli samantekevää aiheuttiko tunteen ylpeyden vai laiskuuden ”synti” vai se, että ei-hengelliset asiat vain olivat antoisampia.
Alussa mainitsemani kertomus Polykarpoksen marttyyrikuolemasta tuli eteeni Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan pääsykokeissa. Ajatus uskonnon opiskelusta tieteenä syntyi joskus talvella ja keväällä aloitin uskontotieteen ja teologian peruskurssit avoimessa yliopistossa. Pääsykoe meni lopulta niin hyvin, että pääsin puolta vaille täysillä pisteillä teologian ja uskonnontutkimuksen kandiohjelmaan.
Valmistuin talvella ylempään ammattikorkeakoulututkintoon alalla, jolla olen työskennellyt jo vuosikymmenen. Teologian ja uskonnontutkimuksen opiskelu on hyppäys aivan uudelle alalle, eikä minulla ole kauhean selviä suunnitelmia sen suhteen. Kysyjille olen vastannut, että ainakaan tutkijanura ei ole ollut aiemmin mahdollinen, mutta nyt sekin on valikossa mukana. Opiskelen joka tapauksessa töiden ohessa, joten opinnot tuskin etenevät tavoiteajassa ainakaan tämän lukuvuoden aikana.
Jehovan todistajien johtajat eivät kannusta nuoria opiskelemaan sitä, mitä nämä haluavat. Heille opiskelu on pakollinen – ja yhteisöllisyydessään ja kriittisyydessään myös vaarallinen – vaihe töiden ja toimeentulon hankkimisessa, jotta voi käyttää kaiken vapaa-aikansa järjestön toiminnassa. Jos ylemmän korkeakoulututkinnon saaminen tuntuikin tämän vuoksi upealta, tuntuu akateemiseen maailmaan ja pelkästään kiinnostavuuden vuoksi valitulle alalle hyppääminen sitäkin upeammalta.
Ensisijaisesti olen kiinnostunut uskontotieteestä ja sen maailmanlaajuisesta näkökulmasta pelkän länsimaisen kristillisyyden sijaan. Tähänastisen perusteella uskontososiologia kattaa ison osan niitä yhteiskunnallisia näkökulmia, joista olen kiinnostunut uskontoa katselemaan. Samalla täytyy kuitenkin myöntää, että kristinuskon ja kristillisen teologian historiaan perehtyminen on tuntunut todella kiinnostavalta ja jotenkin tyydyttävältä – juuri siltä, miltä Jehovan todistajien Raamatun jakeesta toiseen pomppiminen ei tuntunut.
Ja onhan tämä kaikki on ihanan kaukana töistä, politiikasta tai muusta sellaisesta, mistä tarvitsen aina välillä pakopaikan. Kerrankin saa opiskella jotain ihan vain siksi, että se tuntuu kivalta! Vähän toki yllättää, että se on juuri teologiaa.