Twitter-tarinoita vuodesta 2023

Poimin vuosiblogauksen teemat ja tapahtumat Twitteristä, sillä tämä oli viimeinen vuoteni siellä.


Päällimmäinen tunne kuluneesta vuodesta on toiveikkuus, että seuraava olisi parempi. Maailmassa oli ja on sotaa, uusimpana Israelin apartheid-valtion toteuttama kansanmurha Gazassa, mutta minä katson tuttuun tapaan itseeni päin. Tässä on 12 tviittiä ja pientä kertomusta vuodelta 2023.

TAMMIKUUN tarinassa on monta monessa, kuten hieno sanonta kuuluu. Jutun ytimessä on 70-luvun henkirikos. Kytäjän kartanon silloinen omistaja Kai Vähäkallio surmasi kolme kartanon maille leiriytynyttä teiniä näiden nukkuessa teltassaan. Tunsin tarinan, koska Kjell tai Mårten Westö käsittelivät sitä kirjassaan Vuodet, jonka luin jo edellisvuoden puolella. Tämän vuoden lukemisto on tässä Twitter-ketjussa.

Juttu huipentui kuitenkin vielä elokuussa. Työpuhelimeni soi ja vuoden 1970 akateemisten mestaruuskilpailujen isopistoolimestari ilmoitti haluavansa palauttaa hallussaan olleen kiertopalkinnon Suomen Akateemiselle Urheiluliitolle, nykyiselle Opiskelijoiden Liikuntaliitolle. Tapasimme vielä samana päivänä ja otin SOK:n lahjoittaman pystin vastaan. Juteltuamme kisoista ja ammunnasta kiertopalkinnon viimeinen omistaja osoitti siihen kaiverrettuja voittajien nimiä. Vuoden 1961 mestari on K. Vähäkallio. Palkinnon viimeinen haltija uskoo, että kyse on juuri kolmoissurmaajasta.

HELMIKUUSSA täytin 40 vuotta. Olin haaveillut edellisten synttäreiden jälkeen kaikenlaisesta, mutta koska elämä ei mennyt niin kuin halusin, päädyin risteilemään päiväksi Tukholmaan. Tein melko tarkan aikataulun ja toteutin sen. Fotografiskassa olin käynyt ennenkin mutta Nobel-museo ja Suurkirkko olivat uusia kohteita. Laivan karaokessa kanssamatkustaja lahjoi synttäridrinkillä ja jengi lauloi onnittelulaulun. (Otsikkokuva on Tukholman saaristosta paluumatkalta.)

MAALISKUUSSA satuin olemaan Raahessa, kun kaupunginvaltuusto päätti ottaa vastaan apurahasäätiön lahjoittaman Bio Huvimyllyn historiallisen elokuvateatterin. Kävin seuraamassa kokousta ja sen jälkeen fiilistelemässä Huvimyllyä sisältäkin. Päätös tuntui hyvältä yli vuosikymmenen yritysten ja odottelun jälkeen.

Ja niinhän siinä kävi, että vituiksi meni tämäkin hyvä yritys. Apurahasäätiö ei hyväksynyt kaupungin haluamaa maanvuokrasopimusta vaan olisi halunnut suojeltavasta rakennuksesta eroon siirtäen kaiken riskin kaupungille. Noin vuoden ajan elänyt haave ehti kuitenkin synnyttää kaupunkiin sellaista aktiivisuutta, että elokuville on jo löytynyt uusi paikka vanhasta puu-Raahesta.

HUHTIKUUSSA käytiin eduskuntavaalit, joiden tulos on osoittautunut melkoiseksi katastrofiksi hyvinvointivaltiolle, työntekijöiden oikeuksille ja ihmisoikeuksille ylipäänsä. Työmielessä eli liikkumisen edistämisen kannalta vaalitulos ja alkukesästä syntynyt hallitusohjelma ei näyttänyt kuitenkaan niin kamalalta. Vastasimme hallitustunnustelijan ainokaiseen liikkumiskysymykseen korkeakoulu- ja opiskelijaliikunnan kannalta. Tänä vuonna tuli muutenkin kirjoitettua enemmän (liikunta)politiikkaa kuin muutamana aiempana yhteensä. Hallitusneuvottelujen aikaan pidimme asiaa esillä myös Säätytalon edustalla.

TOUKOKUUSSA nelikymppisjuhlavuoden ohjelmassa oli elämäni ensimmäinen puolimaraton. Matkan varrelta jäivät mieleen tuttujen ja tuntemattomien kannustukset, pieni hyytyminen pölyisillä teillä jossain Huopalahdessa ja loppumatkan pelastaneet suolakurkut. Tavoitteena oli päästä ajanoton puitteissa maaliin. Olin lopulta sarjani 2009. ajalla 2.33.29. Taakse jäi 215 juoksijaa. Ilmoittauduttiin Eliisan kanssa ensi vuoden puolikkaallekin.

Pari vuotta sitten kirjoitin vuosiblogauksen kuntoilusta ja muusta ruumiillisesta. Kirjoituksessa mainittu puolimaraton tuli juostua, mutta muuten tänä vuonna en kuntoillut sen enempää kuin aiemmin tai yltänyt uusiin saavutuksiin. Kontulan uimahallissa ja sen kuntosalilla tuli käytyä säännöllisen epäsäännöllisesti. Aika usein sinne on houkutellut mahdollisuus saunoa hikoilemisen jälkeen.

KESÄKUUSSA mentiin työporukalla Poriin SuomiAreenaan. Toisten eka kerta oli minulle 10-vuotisjuhla, ja oli oikein mukava esitellä tapahtumaa työkavereille. Jokakesäinen Pori-viikko on ennen kaikkea nauttimista, mutta sillä on myös ammatillista minäkuvaa vahvistava merkitys. Jotenkin siinä itseään esitellessä ja kuulumisia kertoessa tulee kerrottua samalla itselle, kuka on ja mitä on saanut aikaan.

Minäkuvasta puheenollen, olen aina tunnistanut poliittisen työn merkittäväksi osaksi identiteettiäni muun yhteiskunnallisen toiminnan ohella. Tänä vuonna olen huomannut entistä selvemmin, että kaipaan kumppania jakamaan tämän maailman kanssani. Rakkauselämäkokeiluni eivät kuitenkaan onnistuneet sen paremmin kuin aiemmatkaan.

HEINÄKUUSSA lomailin ja matkustin muun muassa Osloon kämppiksen kanssa. Nähtiin niin Huuto kuin sumuton Holmenkollen. Kotimaassa velloneet rasismikohut eivät jättäneet rauhaan sielläkään. Voi olla tarpeen muistuttaa, että hallituksen rasistiministerit eivät joutuneet vastuuseen muukalaisvihamielisyydestään (tai groomauksestaan) vaan aihe harjattiin maton alle tiedonannon avulla.

Vuoden muut ulkomaanmatkat (Tukholman ja Tallinnan-risteilyjen lisäksi) olivat työmatkoja. Maaliskuussa kävin seminaarissa Italian Alpeilla, lokakuussa eurooppalaisessa liittokokouksessa Aasian-puoleisessa Turkissa ja marraskuussa 115 maan kanssa liittokokouksessa Genevessä Sveitsissä.

ELOKUUSSA alkoi kuopuksen peruskoulu ja esikoisen lukio. Keskilapsi jäi vielä äitinsä luo Raaheen, kun tyhjensin loppukeväästä oman Raahen-kodin ja keskitin elämäni yhteen kaupunkiin ensi kertaa sitten alkuvuoden 2012. Tämä oli vuoden suurin muutos: ei enää viikottaista junamatkailua, ja jälkeläinen asumassa kanssani kokoaikaisesti. En vielä keksinyt, mihin käytän säästyvän ajan ja mahdollisuuden sitoutua esimerkiksi viikoittaiseen harrastamiseen. Käytin ajan siis lähinnä töihin.

SYYSKUUSSA jatkuivat rasismin ja hallituksen (mitä eroa niillä on) vastaiset mielenosoitukset. Tämä tviitti ei enää houkutellut jokaista rasistipelleä kommentoimaan niin kuin kävi heinäkuussa pidetyn miekkarin jälkeen. Yhteiskunnallinen ”keskusteluilmapiiri” – ja X:ksi muuttunut Twitter – alkoi tuntua melko raskaalta.

Olen yrittänyt olla kantamatta huonoa omatuntoa siitä, etten ole jaksanut edes somepolitikoida muutoin kuin työmielessä. Säälimätön sosiaaliturvan kurjistaminen ja työelämän sopimiskulttuurin tuhoaminen tuntuvat liian painajaismaisilta möhkäleiltä tartuttaviksi mistään kulmasta. Ehkä somealustan vaihtaminen tarjoaa jonkinlaisen uuden alun. Pitkät jäähyväiseni Twitterin kanssa päättyvät nyt.

LOKAKUUSSA työpolitikoin Hesarin mielipidepalstalla leikkauspolitiikasta ja liikkumisen edistämisestä. Siis siitä, etteivät ne oikein sovi yhteen: ”Hallitusohjelman tavoitteena on lisätä koko väestön liikkumista, mutta kaavaillut leikkaukset suuntaavat ohjelman hyödyt niille, joilla jo on voimavaroja pitää itsestään huolta.”

Luulen kyllä, että yhteiskunnallinen saamattomuus liittyy myös sinänsä kiinnostavaan liikuntalobbarityöhön. Työminäni keskustelee monenlaisten päättäjien kanssa ja vaikuttaahan se siihen, miten ja mitä kotiminäni jaksaa heidän tekemisistään ruotia. Silloin kun olen jaksanut leikkaus- ja syrjimispolitiikkaa kommentoida, en ole itseäni juuri kaunistellut, mutta on vaan niin paljon helpompaa piiloutua sen taakse, että käytän nyt aikani oikeastaan tähän liikkumispolitiikkaan.

MARRASKUUSSA tein kaikkea kiinnostavaa, mutta koska en tviitannut siitä, kuukauden tarinana ovat presidentinvaalit. Olen varmaan sanonut jossain jotain muutakin pressanvaaleista, mutta niidenkin suhteen into on ollut vähän kadoksissa.

Näissä vaaleissa vaikutetaan ennen kaikkea yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja poliittiseen keskusteluun. Sen lisäksi, että tärkeintä on välttää kenenkään fasistiuteliaan valinta maan ykköspaikalle, oikeistohallitus ylipäänsä tarvitsee vastavoiman julkisuuskamppailuun. Ei presidentiksi mitään vasemmistolaista valita, vaikka paras ehdokas onkin Vasemmistoliiton Li Andersson. Jos kuitenkin joku muu kuin kokoomuslainen tai persu. Tämä ei ole ennustus vaan toive ja tavoite.

JOULUKUUSSA päättyi vuonna 1906 alkanut Kansan Tahdon tarina. Kirjoitin viimeiseen numeroon omia muistelujani lehden tekemisestä ja hallitustyöstä sen viimeisinä vuosina. Parhaat Kansan Tahto -muistoni ovat lehdet 3–4/2021, joissa sijaistin päätoimittajaa. Kirjoitin muuten molempien pääkirjoituksissa äärioikeistosta ja fasismista.

Jos perussuomalaisten työntekijävastainen politiikka nyt ihmetyttää, kertasin kevät-kesällä 2021 silloisen puheenjohtajan tiedossa olleita työelämälinjauksia: ”Hänen mukaansa työehtosopimusten yleissitovuus, irtisanomissuoja, nykyinen ansiosidonnainen työttömyysturva ja lakko-oikeus ovat työllistämisen ja kansainvälisen kilpailukyvyn jarruja. Esimerkiksi lomarahan ja sairausajan palkan takaava yleissitovuus ei ole perussuomalaisille koskematon.” Tästä tietysti kannatti olla pari vuotta myöhemmin eduskuntavaalien aikaan hiljaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.