Entisten Jehovan todistajien kohtaama henkinen väkivalta ei ole vain katkeraa puhetta vaan nyt myös oikeuden toteamaa.
Jehovan todistajat hävisivät oikeusjuttunsa Norjan valtiota vastaan, kertoo norjalaissivuston uutinen (Google-käännös on ihan ymmärrettävä niin englanniksi kuin suomeksi). Lahko vei valtion oikeuteen, kun siltä oli poistettu rekisteröinti ja valtion rahallinen tuki uskonnollisena yhdyskuntana. Poistamisen syynä oli lahkon käytäntö rankaista entisiä jäseniään sosiaalisella karttamisella, mitä Norjan valtio pitää uskonnonvapauden vastaisena toimintana.
Halusin kirjata tuoreeltaan ylös, miltä uutinen minusta entisenä todistajana tuntui.
Ensin olin yllättynyt. Uskonnonvapaus tuntuu pohjoismaiden kaltaisissa yhteiskunnissa niin vahvalta periaatteelta, että ajattelin sen painavan oikeuden vaa’assa enemmän kuin vaikeasti käsitteellistettävä ja yksilöitävä henkinen väkivalta. Norjalaisviranomaisten havainto karttamiskäytännöstä juuri uskonnonvapauden vastaisena toimintana onkin tärkeä huomio.
Toiseksi tunsin kyynisyyden, jonka tällaiset ratkaisut aina herättävät. Norjalaisen tuomioistuimen päätös on vielä kaukana siitä, että edes naapurimaassa alettaisiin tarkastella perusoikeuksien toteutumista lahkoissa. On selvää, että lahko valittaa päätöksestä seuraavaan oikeusasteeseen, ja jos ne Norjasta loppuvat, kansainvälisiäkin oikeuksia riittää asiaa istumaan. Todistajat pystyttävät saman uskonnonvapausteatterin oikeussaliin toisensa jälkeen mehustellen toki samalla sitä, miten tällainen viranomaisvaino enteilee raamatullista maailmanloppua.
Se on se tunne, kun tulee ensimmäistä kertaa nähdyksi.
Kolmas tunne oli uusi. Se on se tunne, kun tulee ensimmäistä kertaa nähdyksi. Kun kuulee jonkun merkittävän tahon sanovan, että et ole väärässä, olet oikeassa. Sinä et ole rikkonut, vaan sinua on rikottu.
Jehovan todistajista eronneiden tai erotettujen karttaminen on henkistä väkivaltaa. Sen tarkoituksena on kiristää ihmistä ja saada hänet taipumaan lahkon sääntöihin saadakseen sosiaaliset suhteensa takaisin. Samalla se on väkivaltaa myös lahkon jäseniä kohtaan, kun nämä joutuvat – saman karttamisen uhalla – katkaisemaan siteensä ystäviinsä ja sukulaisiinsa, jotka eivät enää ole jäseniä.
Minun ja muiden entisten lahkolaisten esittämänä tuo toteamus on helppo ohittaa henkilökohtaisena kokemuksena ja ikävänä tapauksena, jopa katkeruutena. Oikeuden päätös on eri kaliiberin toteamus. Ja se tuntuu hyvältä.
Kuten kirjoitin viime kesänä, viranomaisia kiinnostaa erityisesti lapsen asema. Karttamisrangaistus lankeaa kaikille samalla tavoin, onpa sitten liittynyt lahkoon teininä tai vielä aiemmin. ”Siitä on uskonnonvapaus kaukana, kun lapsena tehty päätös johtaa aikuisena ystävyys- ja perhesuhteilla kiristämiseen ja sosiaaliseen eristämiseen”, panin aika osuvasti taannoin. Ja nyt koulut käynyt ja valat vannonut oikeusistuin sanoi näin myös. Se tuntuu hyvältä.
En ole kostonhimoinen enkä esimerkiksi toivo Jehovan todistajien tai minkään nimenomaisen uskonnollisen yhdyskunnan kieltämistä. Pitkä valitusrumba ja useat oikeudenkäynnit kuuluvat asiaan, kun ihmisten perusoikeuksiin lähdetään puuttumaan. Sen verran oikeudentuntoinen kuitenkin olen, että nautin siitä, kun julmuudesta ja kusipäisyydestä tulee seurauksia.