Viime viikon torstaina kansanedustajaehdokkaat alkoivat vouhottaa vaalinumeroistaan. Tuli hassunhauskoja iskulauseita, laskutoimituksia ja kymmeniä muita tapoja painaa oma numero vaalikarjan nahkoihin eli mieliin.

Tietysti moni myös halusi, että numero lisätään mahdollisimman pian ehdokastietoihin netissä, esitteissä ja lehdissä. Vieläkään en lähetä painoon yhtään aineistoa tarkistamatta kolme kertaa, että numero on oikein.

Minä siinä sitten mietin, miksi numerosta vouhotetaan? Ei kai kukaan äänestä siksi, että muistaa numeron, tai jätä äänestämättä, jos ei muista. Kai jokainen tarkistaa ehdokkaansa numeron äänestyskopissa olevasta listasta? Kysymykset ovat retorisia, mutta niin paljon numeroista hössötetään, että eivät nämä taidakaan olla kaikille itsestäänselvyyksiä.

Vaalimainoksia tehdessäni ja tutkiessani olen päätellyt, että numerot tekevät vaalit. Numero muistuttaa vaaleista – siitä, mitä siellä kopissa kohta omilla käsillä tehdään. Tärkeämpää kuin oma ehdokasnumero, on mikä tahansa numero, joka virallistaa ehdokkuuden ilmoituksissa. ”Olen ehdolla, minulla on numero.”

Ehkä nolot numeroleikit keksitään siltä varalta, että toiset muistavat numerot paremmin kuin sanat kuten nimen. Tai ehkä ne keksitään, kun ei muutakaan keksitä. Itse ainakin poliitikkona toivon, että äänestäjät muistaisivat nimeni paremmin kuin vaaleittain vaihtuvan numeron.

Ja kyllähän minä itsekin muistan jo monta numeroa: 135 (Oulu), 16 (Lappi), 134 (Varsinais-Suomi), 159 (Uusimaa) ja 33 (Helsinki).