Kolmikymppisen elämänkokemus on opettanut huolehtimaan jaksamisesta, arvostamaan aitoa demokratiaa ja kyseenalaistamaan itsestäänselvyydet.

”Onko ikä rasite?” kysyi Kansan Uutisten päätoimittaja minulta haastatellessaan puoluesihteeriehdokkaita Kirjan talolla Helsingissä. Olen ehdokkaista nuorin, toinen 80-luvulla syntyneistä.

Kysymyksen voi ymmärtää ainakin kahdella tavalla ja molempiin vastaus on ”ei, ikä ei ole rasite”. Ei, vuosikymmenten kokemus elämästä ja politiikasta ei tee kenestäkään uudistamis- ja uudistumiskyvytöntä. Ei, muita alempi ikä ei tarkoita sitä, etteikö olisi ehtinyt oppia ja kokea asioita, jotka vahvistavat arvostelukykyä ja taitoja, joita puoluesihteerinä tarvitsee.

33-vuotiaana olen kokenut hyvin normaaleja asioita: ollut kymmenisen vuotta työelämässä, opiskellut korkeakoulututkinnon ja vähän enemmänkin, solminut avioliiton ja ottanut eron, kasvattanut lapsia ja ollut useissa vastuullisissa luottamustehtävissä. Yksi kokemus saattaa kuitenkin olla hieman erilainen kuin monilla muilla, ja uskon sen vaikuttaneen aika tavalla ominaisuuksiin, jotka määrittävät minua poliittisena toimijana.

Oppeja jaksamiseen kantapään kautta

Vanhempani ovat Jehovan todistajia ja niin olin minäkin – aina 28-vuotiaaksi saakka. Viisi vuotta sitten erosin uskonnosta, johon minut oli kasvatettu ja jonka jäseneksi liityin virallisesti 13-vuotiaana. Jos tiedät jotain Jehovan todistajista, saatat tietää, mitä liikkeen jättämisestä voi seurata perhe- ja ystävyyssuhteille. Minultakin ne katkesivat.

Ensimmäinen asia, jonka tämä kokemus on opettanut, liittyy omaan hyvinvointiini. Sairastuin masennukseen jätettyäni liikkeen, ja kuntouduin lääkkeiden avulla noin puolentoista vuoden ajan. Tämä on tehnyt minut entistä herkemmäksi havaitsemaan uupumisen merkkejä.

Stressaavia ja kuormittavia aikoja on ollut myös tuon jälkeen ja tulee varmasti eteen jatkossakin, mutta olen oppinut keinoja kohdata ja voittaa ne. Esimerkiksi viime kevään uuvuttavista vaalikampanjoista selvittiin ja työ kantoi hedelmää, kun saimme uusia kansanedustajia kampanjoilla, joissa tein vaalipäällikön tai päätoimittajan hommia.

Teokratiasta demokratiaan

Toiseksi taustani antaa näkökulmia puoluedemokratiaan ja jäsenlähtöiseen vapaaehtoistoimintaan. Jehovan todistajat ei edes yritä olla demokraattinen järjestö vaan teokraattinen (jumalan valtaan perustuva). Liike suhtautuu maalliseen politiikkaan torjuvasti eikä salli jäsentensä esimerkiksi äänestää tai liittyä puolueisiin. Organisaation johtoon ei ole naisilla asiaa eikä jäsendemokratiaa muutenkaan kaivata. Paikallisten seurakuntien johtomiehet valitsee keskusjohto, jota ohjaa salaperäinen ”pyhä henki” – se sama, joka opastaa muuttamaan raamatuntulkintaakin aika ajoin.

Todistajat sanovat tutkivansa Raamattua, mutta todellisuudessa liikkeen jäsenet eivät tutki mitään vaan opiskelevat ylhäältä annettua oppia järjestön omista julkaisusta ja omasta raamatunkäännöksestään. Uusi tieto syntyy vain järjestöä Yhdysvalloista johtavan miesjoukon kautta.

Tätä taustaa vasten olen huomannut, että käsitys jäsenten muodostamasta ja hallinnoimasta puolueesta on ollut helppo omaksua, kun on päässyt irti uskonnon ajattelutavoista. Tein jonkin verran sitoutumatonta opiskelijapolitiikkaa jo ollessani Jehovan todistaja, sillä liikkeessä pystyy toteuttamaan itseään, kunhan tekee sen hissukseen huomiota herättämättä, menemättä tietyn rajan yli.

Huomaan kuitenkin, että käsitykseni organisaatioista ja vapaaehtoistyön roolista on ollut silloin paljon mekaanisempi ja byrokraattisempi. Vasta uskonnollisen liikkeen kyseenalaistaminen on auttanut näkemään ihmisorganisaatioiden potentiaalin, sisältä päin kehittymisen ja aidon jäsenlähtöisyyden.

Kyseenalaistamisen taito

Kyseenalaistamisen taito on kolmas asia, jolla on selvä yhteys todistajamenneisyyteni. Liikkeessä, jossa asioiden kyseenalaistaminen tarkoittaa lopulta siitä eroamista, oppii pitämään mölyt mahassaan ja unohtamaan epäkohdat. Kun tästä pääsee irti, suun sulkeminen ja vaikeiden kysymysten nieleminen ei enää noin vain onnistukaan.

Tämä on osa toimittajan ammattitaitoa mutta myös poliittisen järjestötoimijan osaamista. Parempaa ei synny ilman itsestäänselvyyksien ja tottumusten kyseenalaistamista. Tämä ei tarkoita kaiken vanha hylkäämistä vaan sitä, että olemassaoleva pitää aika ajoin osata perustella – tai korvata päivitetyllä toimintatavalla, organisaatiolla tai kannanotolla.

Jos Jehovan todistajien suhtautuminen liikkeen entisiin jäseniin kiinnostaa, kannattaa katsoa esimerkiksi tämä lyhytelokuva. Dokumentissa on paljon samoja tunteita ja ajatuskeloja, joita olen itse käynyt läpi tuossa elämän murroskohdassa. Tarinani uskonnon jäsenenä ja siitä irtaantumisesta kerrotaan sitten joskus myöhemmin.

Kuva: FreeImages.com / David Hewitt