Eilen uutisoitiin Helsingin hovioikeuden päätöksestä, jonka mukaan Jehovan todistajien vapauttaminen poikkeuslailla asepalveluksesta syrjii muita kieltäytyjiä. Syyttäjä aikoo kuitenkin hakea valituslupaa korkeimmasta oikeudesta, joten yhdenvertaisuusvaltuutetun ajamaan juttuun saatetaan saada vielä painavampi päätös.
Oman ja muilta kuultujen kokemusten perusteella asepalveluksen välttäminen on keskeisiä syitä sille, miksi moni käy kasteella eli liittyy virallisesti Jehovan todistajiin jo teini-iässä. Syy ei välttämättä ole niinkään oma halu välttää armeija kuin seurakunnasta ja läheisiltä tuleva paine osoittaa, että on mieluummin Jehovan todistaja kuin menee armeijaan.
Laki, jolla Jehovan todistajat vapautettiin palveluksesta, säädettiin vuonna 1985 tilanteessa, jossa järjestö ei hyväksynyt mitään asepalvelusta korvaavaakaan palvelusta. Vuonna 1996 järjestö teki kuitenkin siviilipalveluksen valitsemisesta omatunnon asian eli todistajanuori sai itse päättää asiasta. Loogista tai ei, vuonna 2013 järjestön tiedottaja ilmoitti siviilipalveluksen ongelman olevan lain sanamuodoissa, joissa puhutaan maanpuolutusvelvollisuudesta myös korvaavien palvelusten osalta. Tähän muuten otettiin kantaa hovioikeuden päätöksessäkin.
En tiedä ketään todistajaa, joka olisi valinnut siviilipalveluksen vapautuksen sijaan, mutta heitäkin epäilemättä on. Ennen kaikkea se taisi mahdollistaa sen, että kasteella käymätön todistajaperheen lapsi voi valita siviilipalveluksen, jolloin hän ei joudu/pääse katkaisemaan suhdettaan seurakuntaan.
Kannatan itse vapaaehtoisuuteen perustuvaa asepalvelusta ja pidän todistajien erityisaseman lisäksi ongelmina kieltäytyjien rankaisemista, siviilipalveluksen rangaistuksenomaista kestoa sekä moninaisia ongelmia tuottavaa sukupuolisyrjintää. Oma isäni kärsi aikanaan Jehovan todistajana vankilatuomion. En tiedä, miten olisin itse valinnut kutsunnoissa vuonna 2001, jos valintatilanne olisi ollut aito, mutta ihan hyvillä mielin otin lykkäykset vastaan. Vuonna 2012, kun olin täyttänyt 28 ja oli aika hakea lopullista vapautusta, en saanut sitä enää Jehovan todistajana vaan terveydellisistä syistä.
Jehovan todistajien lapset eivät osallistu koulun uskonnon- tai elämänkatsomustiedon opetukseen, koska he saavat opetusta seurakunnissaan. Ase- tai siviilipalvelusta korvaavaa toimintaa ei kuitenkaan serakunnassa tarvitse tehdä, vaan todistajat on vapautettu yksinkertaisesti siksi, että heitä ei haluta laittaa vankilaan. Lykkäys- ja vapautustodistuksen saa seurakunnasta pyytämällä enkä ole kuullut tapauksista, joissa sitä ei halutessaan olisi saanut. Toki sellaisia voi olla, mutta on epätodennäköistä, että johtavat todistajat ehdoin tahdoin edesauttaisivat jonkun irtaantumista seurakunnasta eivätkä käyttäisi tilaisuutta hyväkseen yrittäen sitouttaa epäaktiivista jäsentä liikkeeseen.
Lehtikirjoitusten perusteella vaikuttaa siltä, että vapautuslaki säädettiin 33 vuotta sitten hyvin käytännöllisistä syistä: kymmenien ihmisten säännönmukainen tuomitseminen vankilaan uskonnollisen vakaumuksen vuoksi olisi ollut liian suuri maineriski. Toiseen Ylen artikkeliin on koottu tapahtumia ja keskustelua, jotka johtivat vapautuslain säätämiseen vuonna 1985.
Sitä vastoin satunnaisten aseistakieltäytyjien vankeusrangaistukset eivät olleet tai ole vieläkään yhtä raskas riski kannettavaksi. Hovioikeuden päätös kasvattaa tätä maineriskiä ja vauhdittanee joko totaalikieltäytyjien vankeusrangaistusten poistamista tai siviilipalveluksen pituuden lyhentämistä. Itse uskon enemmän vankilatuomioiden lakkauttamiseen, sillä ilman suurta asevelvollisuusuudistusta siviilipalveluksesta tuskin halutaan tehdä nykyistä houkuttelevampaa niille, jotka nykyisellään valitsevat asepalveluksen.