Minja Koskela kirjoitti meille kolmekymppisille miehille, että meidän pitää käyttää etuoikeuksiamme lasikattojen rikkomiseen ja herrakerhojen tyhjentämiseen. Vaarallisena vaihtoehtona on itse muuttua lasikatoksi ja herrakerhoksi.

Emme tunne Koskelan kanssa henkilökohtaisesti, mutta samaistun hänen mainitsemiinsa feministeiksi itseään kutsuviin kolmekymppisiin miehiin. Rakenteiden ja etuoikeuksien tiedostaminen on helppoa, oman toiminnan muuttaminen tämän tiedon perusteella vaikeampaa. ”Kolmekymppiset miehet pitävät pitkiä puheenvuoroja. He antavat tilaa muille miehille ja ottavat tilaa itselleen”, Koskela kuvailee.

Vaikutusvaltaiset miehet ovat myös pönkittäneet omaa asemaansa julistautumalla feministeiksi. Korkean tason esimerkki on Kanadan pääministeri Justin Trudeau, joka haluaa kasvattaa pojista feministejä ja samaan aikaan hyväksyy alkuperäiskansojen maita tuhoavia öljyhankkeita ja aseistaa ihmisoikeuksien takapajulaa Saudi-Arabiaa.

Miten me voisimme sitten käyttää etuoikeuksiamme oikein?

Tilan antamisen tilaisuus on ihan jokaisessa arkisessa kanssakäymistilaisuudessa. Kahvipöydissä, duunipalavereissa ja interneteissä se on aika konkreettista: kirjoitusten ja tviittien jakamista, asiantuntijuuteen viittaamista, haastattelemista omille mediakanaville, kutsumista puhujiksi tilaisuuksiin. Ensin täytyy tietysti tuntea asiantuntijat, luopua ehkä uskottavuuden ulkonäkövaatimuksista, lukea ja kuunnella ihmisiä, joita sukupuoleen, ihonväriin tai toimintakykyyn liittyvät etuoikeudet eivät ole auttaneet vaikutusvaltaiseen asemaan.

Oman egon sivuuttaminen on vaikeaa etenkin, jos ego on tottunut saamaan palkintoja. Tunnistan tämän itsessäni. Esimerkiksi sankari-isän viitta hyvittää kaikki ”uhraukset”, joita teen lasteni vuoksi. Etuoikeutetun tilasta luopuminen ei ole näkyvä sankariteko ja uhrautuminen, vaan se suuntaa huomion sinne minne pitääkin, eli osaamisen, ideoiden ja asiantuntemuksen moninaisuuteen.

Palkintojen halu saa korostamaan omaa erinomaisuutta feministinä, mikä johtaa helposti alentuvaan suhtautumiseen naisiin ja muihin vähemmän etuoikeutettuihin. Minja Koskela toteaa kirjoituksessaan, että ”girl power -puhe naisen suusta on usein voimauttavaa, miehen suusta toiseuttavaa”. Jos me kolmekymppiset feministimiehet haluamme, että kavereihimme suhtaudutaan niin kuin meihinkin suhtaudutaan, pitää meidän itse opetella suhtautumaan siten.