Yritin kirjoittaa tätä Pride-viikolla, mutta ajatus ei kulkenut kyllin kirkkaasti. Viikko tuntui tänä vuonna jotenkin erityiseltä. Tuntui luonnolliselta toivottaa ihmisille ”hyvää Pride-viikkoa” niin kuin juhannusta ikään. Ehkä muutokset muussa elämässä saavat tutut asiat tuntumaan uudenlaisilta, mutta kävin myös ensimmäistä kertaa seuraamassa viikon asiaohjelmaa.

Havahduin ajattelemaan, miten kaukana osallistumiseni Pride-hommiin on siitä ajatusmaailmasta, jonka hylkäsin seitsemän vuotta sitten. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat Jehovan todistajat ovat yhteisössään syvällä kaapissa. Periaatteessa vain väärinä pidetyt teot ovat kiellettyjä, mutta käytännössä ajatukset voivat olla tekoja ja häiritsevästi käyttäytyvät jäsenet voidaan eristää yhteisöstä, vaikka he eivät varsinaiseen ”syntiin” syyllistyisikään. Tällaisessa ympäristössä ei oteta leimautumisen riskiä – varsinkin, kun hetero- ja binäärinormista poikkeamista pidetään vastenmielisenä ja sairaana.

Omat etuoikeuteni heterosuhteessa eläneenä cis-miehenä suojelivat minua vähemmistövihalta, vaikka en pitänyt seksuaali- ja sukupuolinormeja perusteltuina eikä identiteettini täysin niitä vastaakaan. Enemmän kuin henkilökohtaiset ristiriidat minut herätti liikkeen suhtautuminen muihin ihmisiin. Entisten todistajien ohella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt olivat yksi selkeä ryhmä, jonka vihaaminen ja syrjiminen minua vaivasi.

Kuten sanottua, vähemmistöihin kuuluvilla ei ole liikkeessä minkäänlaista tilaa identiteetilleen. Muistan yhden todistajan, josta minua valistettiin, että hän on ”vaihtanut” sukupuoltaan ennen liittymistään liikkeeseen. Jonkun kuulin eronneen (tai erotetun) seurakunnasta, koska tämä oli homo. Sitäkin enemmän muistan kuulleeni (ja osallistuneeni siihen) homo- ja transfobista vitsailua.

Muu kuin heteroseksuaalisuus ja binäärinen cis-sukupuolisuus esitettiin marginaalisina ilmiöinä, joita on vain Jehovan todistajien ulkopuolella. Silloin harvoin kuin niistä mitään puhuttiin, ne mainittiin listauksissa pahuudesta, jota pitää vihata tai jota vastaan täytyy taistella. Vasta liikkeestä irtaantuminen on yhtäältä avannut oman ajattelun mahdollisuudelle, että todistajissa olisi sateenkaari-ihmisiä samassa suhteessa kuin muussa väestössä, ja toisaalta mahdollistanut heidän tarinoidensa lukemisen netistä ja kirjoista.

Voi vain kuvitella, mitä vihamielisen vaikeneva suhtautuminen tekee todistajaperheessä kasvavalle nuorelle, joka ei sovikaan ainoaan oletettuun muottiin. Ainoa hyväksytty vaihtoehto on kieltää itsensä ja identiteettinsä, ja muut vaihtoehdot johtavat yhteisön hylkäämiseen. Kaikki eivät selviä tästä ristiriidasta elävänä.

Todistajaperheisiin syntyneet tai liikkeeseen liittyneet sateenkaari-ihmiset eivät tietenkään ole yhtenäinen ryhmä. Vaatimus oman identiteetin kieltämisestä saa toiset kyseenalaistamaan uskonnolliset opit, toiset taas etsivät niistä lohtua uskonkoetuksena pitämäänsä ahdistukseen. Toiset pelkäävät joutuvansa erotetuiksi oikeasta uskonnosta, toiset eivät uskalla lähteä sosiaalisten suhteidensa vuoksi.

En usko, että Jehovan todistajat muuttuu koskaan maallistuneiden valtauskontojen kaltaiseksi yhteisöksi, jossa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöillä olisi mahdollisuus neuvotella asemastaan ja kohtelustaan. Yhteisö kuin yhteisö saa valita jäsenensä, mutta yhteiskunnan on kohtuullista vaatia, ettei eroamisesta rangaista nykyisenlaisella karttamisella ja läheistenkin välien katkaisemisella.

Toiseksi yhteiskunnan tulee tarjota palveluja uskonyhteisöissä kärsiville vähemmistöihin kuuluville sekä varmistaa, että palvelut ovat aidosti heidän saatavillaan. Helppoa se ei ole, sillä esimerkiksi Jehovan todistajat opetetaan torjumaan kaikki ”maailmallinen” vaikutus ja etsimään apua ensisijaisesti liikkeen sisältä.

Lauantaina Pride-marssilla ympärilläni vaadittiin itsemääräämisoikeuteen perustuvaa translakia sekä vastustettiin vähemmistöjen oikeuksilla ratsastavaa pinkkipesua. Itse ajattelin lisäksi Jehovan todistaja -yhteisöjen hlbtiqa+-ihmisiä. He jatkavat selviytymistään Pride-viikon jälkeenkin.