Kirjoitin puoli vuotta sitten Jehovan todistajien saarnaamistyössään tekemistä muistiinpanoista. Silloin veikkasin EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisun valossa, että muistiinpanot todistajien tapaamista ihmisistä todetaan lopulta henkilörekisteriksi ja järjestö ohjeistaa jäseniään noudattamaan niiden suhteen lakia.

Bongasin nyt Johanneksen pojan sivuilta, että Korkein hallinto-oikeus tosiaan pitää henkilötietoja sisältäviä muistiinpanoja henkilörekisterinä ja uskonnollista yhdyskuntaa niiden ylläpitäjänä. Päätös on tehty joulukuussa.

Johanneksen pojan jutussa on myös Jehovan todistajien Suomen-toimiston seurakunnille joulukuussa lähettämä kirje, jossa mainitaan yleisesti, että järjestö noudattaa tuomioistuimen päätöksiä. Nyt KHO:n päätöstä muistiinpanoista ja henkilötietolaista ”analysoidaan huolellisesti ja asiasta kirjoitetaan enemmän lähiaikoina”. Luulisin, että todistajille toimitetaan sanatarkkoja malleja, joiden avulla ihmiseltä voi kysyä luvan tietojen tallentamiseen. Voi myös olla, että päätöstä analysoidaan, josko siitä löytyisi jokin tapa laittaa asioita muistiin ilman, että se edellyttää luvan kysymistä.

Muistiinpanoja tuskin käytetään pahansuovasti vaikka niitä saatetaankin säilyttää välillä huolimattomasti. Kiinnostavaa onkin, miksi järjestöllä on kestänyt näin kauan muuttaa toimintatapojaan yksityisyyden suojaa kunnioittavaan suuntaan. Tietosuojavaltuutettu oli KHO:n linjoilla kannanotossaan jo vuonna 2000. Elokuisessa kirjoituksessa arvioin, että todistajat pitävät kiinni käytännöllisestä toimintatavastaan, koska kollektiiviset oikeudet ja erityisesti järjestön oma toimintavapaus ovat heille tärkeämpiä kuin yksittäisten ihmisten oikeudet.

Todistajat näkevät tässäkin asiassa liikkeen kannalta positiivista. Seurakunnille lähetetty kirje päättyy älyvapaaseen tulkintaan: ”Korkeimman hallinto-oikeuden päätös vahvistaa sen, että Jehovan todistajien ovelta ovelle -saarnaamistoiminta on Euroopan Unionin perusoikeuskirjan 10. artiklan suojaama oikeus. Jatkamme innokkaasti palvelustamme ihmisten auttamiseksi.”

Pystyn yhä aika hyvin samaistumaan seurakuntalaiseen, jolle tällainen kirje valtakunnansalilla luetaan. Todennäköisesti loppukaneetti tuntuisi merkittävältä tunnustukselta, vaikka kukaan ei tuota oikeutta ole kiistänytkään, ja toisaalta myös ahdistavalta, sillä eihän se saarnaamishomma mitenkään nautinnollista oikeasti ollut.